— Hupsu!… Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?
— Miksi en ottaisi!
Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.
— Tietysti, ottaisin minä!… Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.
Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:
— Angélique on oikeassa.
Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.
— Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.
— Kyllä minä tunnen elämää.
— Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?… Sinä olet liian nuori, et tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on kaikkivaltias.