Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän vastasi luottavaisen iloisella äänellään:

— Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!

IV.

Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä, ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.

Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig XIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin kaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine, kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.

Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat vihannuutta.

Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta, kristallikirkasta lauluaan.

Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä. Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha, luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä, sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat ruohikossa makaavat pienet ryysymekot.

Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet, lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun. Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta, minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä, hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista, joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen puhkeamista.

Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä. Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä ja kuulla siinä versovan elämän?