Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä, hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua, joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon. Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi, kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli, siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa, siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta. Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.

Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan. Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului, kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan, tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään. Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan? Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.

Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon jyhkeän rungon välissä.

Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt, näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö, pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.

Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili sille.

V.

Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta, vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja päivänpaisteessa.

— Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!

Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.

— Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!