Ensi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin niin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui.
— Mennään vain, koska sinua haluttaa.
Mutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä panemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä uudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä silmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän seurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen.
— Ne laskeutuvat Alakatua… Ah, nyt ne varmaan tulevat torille aliprefektuurin edustalle… Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla ei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan nähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat!
Taivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse värähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen elämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja itsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät olivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä. Kadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen etenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata jokaisesta kaupungin kulmasta.
— Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun alapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä.
Se ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue milloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi vallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin laiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire!
— Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa.
— No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten tahtoaankin.
— Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä ja katan pöydän.