— Etkö sinä siis ole onnellinen?
— En, minä en ole onnellinen… Vaimo, jolla ei ole lasta, ei ole onnellinen… Rakkaus yksin ei riitä, rakkaudella täytyy olla myöskin siunaus.
Hubert oli vaipunut tuolille menehtyneenä, suuret kyynelet silmissä. Ei milloinkaan ollut hänen vaimonsa näin soimannut häntä heidän elämänsä varhaisesta haavasta. Ja Hubertine, joka muulloin niin pian heltyi ja alkoi lohduttaa, haavotettuaan häntä jollakin tahdottomalla viittauksella, katsoi nyt hänen kärsimystään liikkumattomana seisoen, tekemättä elettäkään, astumatta askeltakaan häntä kohti. Ja Hubert itki ja huusi nyyhkytystensä seasta:
— Oh, sinä tuomitset tuon lapsi-raukan, joka nukkuu ylhäällä huoneessaan… Sinä et tahdo että tuo nuori mies ottaisi hänet niinkuin minä otin sinut ja että hän joutuisi kärsimään mitä sinä olet kärsinyt.
Hubertine vastasi vain päännyökkäyksellä, täydestä ja yksinkertaisesta sydämensä vakaumuksesta.
— Mutta sanoithan itse, jatkoi Hubert, että se olisi tyttöraukallemme kuoleman isku… Soisitko siis hänen kuolevan?
— Soisin, mieluummin kuin elävän kurjaa elämää.
Hubert oli väristen noussut seisomaan, hän heittäytyi vaimonsa syliin ja molemmat nyyhkyttivät. He syleilivät toisiaan kauan. Vaimon täytyi nyt nojautua miehensä olkapäähän, saadakseen kylliksi rohkeutta. He erkanivat sulkeutuneina syvään, tuskalliseen äänettömyyteen, joka, jos Jumala niin tahtoi, saattoi merkitä heidän lapsensa kuolemaa.
Siitä päivästä lähtien täytyi Angéliquen pysyä huoneessaan. Hän tuli niin heikoksi ettei voinut laskeutua työhuoneeseen: hänen päätänsä rupesi heti pyörryttämään ja hänen jalkansa pettivät. Ensin hän vielä käveli ja huonekalujen turvin teki matkan aina parvekkeelle asti. Sitten hänen täytyi tyytyä menemään sängystä nojatuoliin. Matka oli pitkä ja uuvuttava, eikä hän uskaltanutkaan sille kuin aamuin ja illoin. Kuitenkin hän työskenteli yhtämittaa, kirjaillen liian raskaan korkokuvaompelun sijasta kukkia varjostetulla silkillä. Hän kirjaili niitä luonnon mukaan, jota varten hänellä oli kimppu hortensian ja samettihaavan kukkia, jotka olivat tuoksuttomia eivätkä häntä vaivanneet. Kukat olivat maljakossa, ja usein hän lepäsi kauan aikaa niitä katsellen, sillä kevyt silkkilankakin tuntui raskaalta hänen sormissaan. Kahdessa päivässä hän oli saanut ommelluksi vain yhden samettihaavan kukan, joka elävänä, tuoreena helotti silkkisatiinilla. Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman työtä, hän tahtoi pidellä neulaa viimeiseen hengenvetoon asti. Kärsimys kuihdutti häntä tehden hänet vieläkin hennommaksi, niin ettei hän ollut kohta muuta kuin puhdas ja kaunis liekki.
Mitä hyödytti taistella enää, kun Félicien ei häntä rakastanut? Hän kitui nyt kuolemaan siinä vakaumuksessa että Félicien ei häntä rakastanut, ei ehkä ollut milloinkaan rakastanut. Niin kauan kuin hänellä oli ollut voimia, oli hän taistellut sydäntään, terveyttään ja nuoruuttaan vastaan, jotka vaativat häntä rientämään rakastettunsa luokse. Mutta sitten kun hän oli tullut naulituksi tänne yhteen kohti, täytyi hänen alistua, kaikki oli lopussa,