Tämä oli ainoa kohta, missä Wolrat viittasi siihen elämään, jota he tulisivat viettämään yhteisen katon alla.
Jos Antonian mielestä tämä olikin ankara kirje, niin oli se anteeksiannettavaa, ja kuitenkin se oi vaatinut kirjoittajalta vaivaa voida niin levoiksesi koskettaa asiaa, jonka piti olla haudattu…
Talven loppu ja pitkä kevät oli raskain aika, mitä Antonia koskaan oli elänyt. Sen lisäksi oli hän nyt jälleen paljon yksin.
Leonore oli muuttanut Tukholmaan, jonne oli ottanut mukaansa myöskin everstin kasvattipojan jättäen hänen toverinsa herra Brandtin ja tämän rouvan hoitoon. Viimemainittu, jolla nyt myöskin itsellään oli poika, ei enää käynyt niin usein kuin ennen lohduttamassa ja auttelemassa "hänen armoaan"; mutta silloin kun hän tuli, koetti hän entisellä raikkaalla iloisuudellaan ja teeskentelemättömän vapaalla käytöksellään houkutella hymyn kohoamaan Antonian vastahakoisille huulille.
Ja mille muulle Antonia olisi voinut hymyillä kuin pikku pojalleen? Ei suinkaan tulevaisuudelle, sillä se näytti nyt muodostuvan raskaammaksi kuin koskaan ennen. Kuukausia oli jo kulunut siitä kun Wolrat oli kirjoittanut hänelle viimeksi.
Missä Wolrat sitten oli? Turhaan kyseli hän herra Brandtilta ja Leonorelta kirjoittaessaan hänelle, mitä he arvelivat tämän vaitiolon merkitsevän, mutta eivät suulliset eivätkä kirjeelliset vastaukset tyydyttäneet häntä, koska niissä ilmeni eräänlainen epäröiminen, johon hän turhaan koetti saada selvitystä. Wolrat oli viimeksi ollut Ranskassa, jonne hän oli palannut matkaltaan Saksaan ja Itävaltaan. Mutta siitä saakka jäljet hävisivät. Eikä Antoniaa lohduttanut sekään, että Wolrat oli valmistanut häntä siihen, että kirjeet tulisivat viipymään.
Mutta kerta toisensa perään ahdisti Antoniaa muuan ajatus, jonka hän kuitenkin aina pakoitti poistumaan mielestään — niin, hän ei maininnut edes Brandtille, että hän usein muisti erästä paikkaa Europassa, missä parhaillaan raivosi sota, ja missä paitsi vihan luoteja oli tavattomasti muutakin kurjuutta: kuumetauteja, kauhea ilmanala, nälänhätä sekä kurjat turvapaikat monella tavoin kärsivällä ihmisellä. Ei, hän ei koskaan lausunut ääneensä nimeä Krim, mutta rukouksissa oli se hänen värisevillä huulillaan. Hän tahtoi päästä epätietoisuudestaan, mutta siitä huolimalta pelkäsi varmuutta.
Viimein täytyi hänen ilmaista pelkonsa. Eräänä iltapäivänä toukokuun lopussa hän lähetti noutamaan Brandtia.
— Tämähän oli salaista yhteisyyttä, teidän armonne! — virkkoi herra Brandt astuessaan sisään ja koettaessaan käyttää tavallista äänilajiaan. — Olin jumi aikeissa tulla tänne. Minulla on kirje.
Brandt ei näyttänyt juuri sellaiselta kuin tavallisesti, mutta Antonia ei pannut siihen mitään huomiota, vaan ojentaen kiihkeästi kätensä huudahti: