CHRISTIAN. — Olen varma siitä. Sillä niin paljon keinoja löytyy saattaa ilmi ihmisiä pienemmissä asioissa, ja niin harvat voivat niistä päästä, että tämmöisen rikoksen tekemiseen on tarvittu erinomaista älyä.
MATHIS. — Tuo, jota te sanotte, osoittaa terävää järkeänne. Minä olen aina ajatellut, että tarvitaan tuhat kertaa enemmän sukkeluutta, tarkoitan häijyä sukkeluutta, kuulkaa se, vaarallista viekkautta päästä santarmeista, kuin saattaa konnia ilmi, sillä silloin on koko maailma vasten.
CHRISTIAN. — Se on selvä asia.
MATHIS. — On. Ja vielä, kun joku on tehnyt ilkeän työn, joka on onnistunut, tahtoo hän tehdä toisen, kolmannenkin, niinkuin pelurit. Hän katsoo hyvin mukavaksi olla rahakkaana ilman työtä tekemättä; melkein aina hän uudistaa tekoansa, kunnes hänet viimein tavataan. Minä luulen, että hänellä tarvitsee olla paljon uskallusta pysähtyäkseen ensimmäiseen tekoon.
CHRISTIAN. — Te olette oikeassa, herra Mathis, ja se mies, josta puhumme, on sen jälkeen pidättäinnyt pahoista teoista. Mutta kummallisinta kaikesta on se, ettei koskaan ole löydetty vähintäkään Puolalaisesta; tiedättekö mikä ajatus on astunut minun päähäni?
MATHIS. — Mikä ajatus?
CHRISTIAN. — Siihen aikaan löytyi Wéchem'in varrella useampia kipsi-uunia. Minä arvelen, että ruumis on voitu polttaa jossakin uunissa, ja että se oli syy, minkätähden ei muita kaluja ole löydetty, kuin kauhtana ja hattu. Vanha Kelz, joka oli vanhan tavan noudattajia, ei tullut sitä ajatelleeksi.
MATHIS. — Se on hyvin mahdollista… se ajatus ei ole juolahtanut mieleeni. Te olette ensimmäinen…
CHRISTIAN. — Niin, herra Mathis, minä uskallan pääni sen päälle. Ja tämä ajatus viepi toisiin. Jos tiedettäisiin, kuka siellä poltti kipsiä siihen aikaan…
MATHIS. — Ota vaari, Christian, minä sitä poltin, minä; minulla oli uuni, kun onnettomuus tapahtui.