Meidän sotavoimiemme vahvistamiseksi saattoi ja täytyi teollisuutemme tehdä paljon. Oli ymmärrettävää, että kestäisi kauan, ennenkuin suunnitelmat tässä suhteessa toteutuisivat. Varmaa oli, etteivät meidän sotatarvetehtaamme valtavasta tuotannostaan huolimatta, saivatpa ne työväkeä kuinka paljon hyvänsä, mitenkään kyenneet pääsemään vihollisen saavutusten tasalle, niin kauan kuin sen suurenmoinen teollisuus sai edelleen häiritsemättä työskennellä rauhallisia aikoja muistuttavissa olosuhteissa. Tasavertaisiin voimiin ei siis tässä suhteessa voitu ehtiä.
Mieslukumme ja sotavarustustemme ollessa tuntuvasti heikompia oli pantava painoa sotajoukon puolustuskuntoisuuden kehittämiseen. Oli luonnollista, että se tällaisissa oloissa oli mitä huolellisimmin asestettava, järjestettävä sekä kouluutettava. Kaikki välttämättömät valmistukset oli tehty. Mutta me tiesimme, että vihollinen pian mukautuisi meidän uusiin menetelmiimme. Voittoennätyksemme oli siis ohimenevää laatua.
Ylin armeijanjohto oli pakotettu ottamaan lukuun, että vihollisen miehistön ja sotavälineiden valtava ylivoima 1917 vuoden kuluessa oli käyvä vielä paljoa tuntuvammaksi kuin vuonna 1916. Se sai pelätä, että rintamamme eri osissa riehuisi aikaisin "Sommen taisteluja", joiden raivoa meidänkään joukkomme eivät ajan pitkään jaksaisi kestää. Sitä suuremmalla syyllä, kun vihollinen ei suonut meille minkäänlaista levon hetkeä eikä aikaa sotavarustusten kokoamiseen. Asemamme oli ylen vaikea ja keinoa selvitä siitä oli tuskin löydettävissä. Emme voineet ajatella omaa hyökkäystä, olimme pakotetut säilyttämään reservimme puolustuksen varalle. Minkään entente-valtion romahdusta emme uskaltaneet toivoa. Häviömme näytti selvältä, jos sota jatkui. Tämän lisäksi olivat meidän tahollamme taloudelliset edellytykset uuvutussodan käyntiin sangen epäsuotuisat. Kotoiset voimat olivat peräti väsytetyt. Me olimme huolissamme elinehdoistamme ja samalla sielullisesta joustavuudestamme. Me emme taistelleet nälkäsaarrolla eikä kiihoitustyöllä viholliskansojen mielentilaa horjuttaaksemme. Kun tarkasteli tulevaisuutta, näytti se ylen synkältä. Se ylpeä ajatus yksin rauhoitti, että me olimme siihen asti jaksaneet vastustaa ylivoimaista vihollista ja olimme kaikkialla omien rajojemme ulkopuolella.
II.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme tästä tilanteen vakavuudesta täysin yhtä mieltä. Me emme olleet tulleet siihen yhtäkkiä, se oli elokuun lopulla 1916 tapahtuneesta viran vastaanotosta asti meissä vähitellen itsestään kehittynyt. Tämän käsityksemme mukaisesti oli jo syyskuulla ryhdytty läntisellä rintamalla rakentamaan suuria selkäpuolen asemia: Siegfried-asemia Arrasista — Cambrain editse St. Quentiniin — La Fèreen — Vailly sur Aisneen kulkevalle linjalle, minkä kautta suoristuisi Albertista — Roye'han — Noyonin lounaispuolitse — Soissinsiin — Vailly sur Aisneen johtava laaja kaari, johon Sommen taistelun aikana oli syntynyt syvä mutka, ja Michel-asemia, joiden tuli suoristaa Verdunistä etelään Etainin-Gorzin linjan etupuolitse kulkeva St. Mihielin kaarelma. Näiden strateegisten asemien avulla voitiin lyhentää rintamaa sekä säästää voimia ja valmistukset niihin siirtymiseksi suoritettiin suunnitelman mukaisesti. Syyskuulla 1916 jäi luonnollisesti avoimeksi kysymys, oliko noihin asemiin peräydyttävä ja miten niitä oli käytettävä. Aluksi ne olivat vain rakennettavat. Siitä johtui välttämättömästi laajoja toimenpiteitä. Minä vaadin kotimaasta sangen suuria työvoimia. Mutta ne riittivät tyydyttämään ainoastaan läntisen rintaman tarpeet, idässä emme voineet valmistaa tällaisia asemia.
Asemien rakentaminen, sotajoukon kehittäminen puolustustaisteluun ja kotimaan voimien tarkka käyttö merkitsivät erittäin paljon sodankäyntikeinoina. Ratkaisu saattoi niiden avulla lykkääntyä tuonnemmaksi, jos hallitus kykeni nostattamaan koko kansan sotaisaksi. Mutta sotaa ne eivät mitenkään voineet saattaa suotuisaan päätökseen. Tulevaisuus oli siis aivan hämärä, sattumiin ei sotilaan käy luottaminen. Sen vuoksi tuli kysymys rauhasta ja sukellusveneistä meille tavattoman suurimerkitykselliseksi. Oli siis valittava rauha, häviö ilman rajoittamatonta sukellusvenesotaa tai voiton mahdollisuus sukellussodan avulla, joka edellytti hyökkäyssotaa merellä, kun maalla turvauduttiin puolustukseen.
Nimitys rajoittamaton sukellusvenesota ei ole täysin paikallaan, yhtä vähän kuin nimitys "häikäilemätön" sukellusvenesotakaan.
Syyskuulla 1916 valtiokansleri mietiskeli sitä mahdollisuutta, että presidentti Wilson esiintyisi rauhanvälittäjänä. Eri tahoilla Saksassa pidettiin tätä ajatusta sangen epämiellyttävänä, sillä Amerikan yksipuolinen entente-valtioiden suosinta oli meillä herättänyt kasvavaa katkeruutta. Valtakunnan hallituksen oli vaikea jättää tuota mielialaa huomioonottamatta. Valtiokansleri ehdotti kuitenkin Hänen Majesteetilleen, että lähettiläälle, kreivi Bernstorffille olisi annettava ohjeet, joiden mukaan tämä koettaisi saada Wilsonin esittämään valloille rauhantarjouksen mahdollisimman pian, joka tapauksessa vielä ennen marraskuun alussa tapahtuvaa presidentinvaalia. Minä olin asiasta aivan samaa mieltä ja sydämestäni siitä iloitsin, vaikkakin tuntiessani vihollistemme hävityshalun suhtauduin siihen epäilevästi. Heidän toiveensa vuoteen 1917 nähden olivat niin paljon paremmat kuin meidän, että minä en uskonut presidentti Wilsonin rauhanaloitteen menestymiseen, vaikkakin sitä toivoin. Odotin suurella jännityksellä, ilmestyisikö lokakuussa presidentti Wilsonin taholta tarjousta. Mutta hänen vaalipäivänsä marraskuussa kului kuten koko marraskuukin eikä hän sitä tehnyt. Silloin en minä enää uskonut hänen välitykseensä.
Nyt esiintyi kreivi Burian ehdottaen, että neliliiton itsensä oli ryhdyttävä toimeen ja tehtävä vihollisille rauhantarjouksensa. Tähän hankkeeseen suhtauduin yhtä epäilevästi, vaikka saattoihan sitä koettaa. Meidän oli kuitenkin vältettävä kaikkea, mikä voisi näyttää heikkouden merkiltä. Se olisi vaikuttanut painostavasti sotajoukkoon sekä kansaan ja vain kiihoittanut ententen kaksinkertaisiin ponnistuksiin meidän tuhoamiseksemme. Minä otin osaa tähän rauhanhankkeeseen sikäli kuin valtiokansleri kääntyi siinä minun puoleeni. Jottei vihollinen joutuisi siihen väärään käsitykseen, että me tunsimme itsemme heikoiksi, pyysin minä lykkäämään asian toteuttamisen siksi, kunnes Romaanian sotaretki oli saatettu varmaan päätökseen. Joulukuun 6 päivänä antautui Bukarest ja silloin minä pidin sotilaallista tilannetta niin taattuna, etten mitenkään epäillyt rauhannootin julkaisemisen suotavuutta. Myöskin siviiliasevelvollisuus, joka sillä välin oli tullut laiksi, oli omiansa osoittamaan, että päättävästi tahdottiin taistella edelleen, jos meidän tarjouksemme hylättäisiin.
Hänen Majesteettinsa Keisari oli täydellä harrastuksella omaksunut rauhanaloitteen. Selvästi ilmeni, että hän suuren vastuunalaisuutensa tuntien tahtoi niin pian kuin mahdollista valmistaa maailmalle rauhan. Joulukuun 12 päivänä julaistiin neliliiton rauhantarjous. Mahdollisten rauhanehtojemme johdosta seurasi ajatustenvaihto, jonka tulos tuli näkyviin kreivi v. Bernstorffille tammikuun 29 päivänä annetussa ilmoituksessa.