Konekiväärimiesten harjoitus järjestettiin laajalle kannalle ja tarkka-ampujaosastoja varten hankittiin erikoinen harjoituspaikka.
Tykistö paransi ampumaharjoituspaikoissaan ampumataitoaan ja kehitti yhteistoimintaansa lentäjien kanssa. Voimien heikennys, joka aiheutui niin monista uudestaanjärjestelyistä, oli korvattava siten, että kaikilla rintaman osilla pantiin toimeen mahdollisimman huolellisia harjoituksia.
Munanheitto-osastot, pionieerit ja tiedustelujoukot saivat myöskin koulu- sekä harjoituspaikkansa, joissa opetettiin näiden aseiden erikoiskäyttöä, mutta myöskin toisten aselajien upseerit saivat siellä opetusta.
Harjoituksia pidettiin lakkaamatta sekä asemissa että rintaman takana olevien joukkojen keskuudessa. Elämä oli samaa, johon rauhan aikana oli totuttu. Kaikkialla koetettiin vakavasti pyrkiä siihen, että armeija harjaantuisi vaikeaan tehtäväänsä ja kykenisi kestämään tappionsa.
Kotimaassa työskenneltiin samanlaisten periaatteiden mukaan. Mutta edellytykset olivat epäsuotuisia, sillä opettajisto oli vanhentunutta. Elinehdot olivat puutteellisia. Täytejoukko-osastot olivat kytketyt liian kiinteästi kotimaahan ja liittyivät vain löyhästi armeijaan. Minun toivomukseni oli aina ollut, että täytejoukkoja, mikäli suinkin mahdollista, harjoitettaisiin rekryyttikasarmeissa rintaman takana. Alkuun päästiin. Myöhemmin saatiin siinä suhteessa vielä enemmän aikaan.
Kaikki päälliköt pyrkivät tietysti siihen, ja se oli minunkin tarkoitukseni, ettei käytännöllinen työ pääsisi uuvuttamaan joukkoja. Kurinkin vuoksi oli ruumiillinen lepo tuiki välttämätön, ja vain riittävästi levättyään kykeni sotamies vähitellen pääsemään vapaaksi raskaista sielullisista vaikutelmista. Hänen asumuksestaan täytyi pitää huolta. Tyhjät parakit eivät kelvanneet virkistyspaikoiksi. Asuntojen kalustus oli otettava maaseudulta. Mutta se ei, ikävä kyllä, aina pysynyt paikoillaan, siirtyessään toisaalle veivät joukot sen mukanaan. Ajanvietteenä oli sotilasmusiikki, jota niin mielellään kuunneltiin, kaikenlaiset liikuntoleikit, elävät kuvat ja muut esitykset sekä kirjastot.
Rauhanaikuisten aliupseerien rivit olivat harvenneet. Suuri osa heistä — kuten upseereistakin — oli kaatunut rintamalla, osa oli asetettu uusiin, uudelleenjärjestelyssä muodostuneihin joukkoihin taikka toimi kotona harjoitusmestareina. Rintamalta täytteeksi otetut eivät kyenneet johtamaan miehistöä eivätkä pitämään siitä huolta. Kurin vahingoksi ampumahautaelämä hävitti arvoerotuksen. Ei voinut välttää sitä, että arvoerotukseen liittyvä arvovalta kärsi siitä. Useimmat aliupseerit toimivat esimerkiksi kelpaavalla tavalla alapäällikköinä taisteluissa ja upseerien luotettavana apuna. He ovat täyttäneet uskollisesti raskaat velvollisuutensa. Isänmaa on heillekin erikoisessa kiitollisuuden velassa.
Upseeri käsitti täydellisesti vakavan tehtävänsä joukkojensa kasvattajana ja opettajana. Sitäkään ei ole helppo oppia. Rauhan aikana upseeri tarvitsi 12-15 vuotta tullakseen komppanianpäälliköksi. Silloin se, minkä perusteella hän kelpasi virkaansa hoitamaan, palvelustehtävien tunteminen, miesten kohtelu, huolenpito alaisistaan, oli mennyt hänessä veriin. Nyt täytyi nuorten miesten vuoden tai parin palvelusajan kuluttua johtaa komppanioja. Useat pystyivät siihen, toisilta puuttui monessa suhteessa edellytyksiä sellaiseen. Sekin taito perustuu taipumukseen, se on kasvatuksen ja luontaisen käytösälyn tulos. Harrastus ja urhoollisuus eivät aina voi sitä korvata. Kotimaassa ja rintamalla tehtiin komppanianpäällikköjen kasvattamiseksi työtä, mutta ne valitukset, joita kokemattomien komppanianpäällikköjen vuoksi saatiin kuulla joukkojen taholta, olivat syvästi oikeutettuja. Tämä oli sangen vakava ilmiö. Oli tarjolla vaara, että upseerin ja sotamiehen välinen erinomainen suhde katoaa.
Tuota hyvää, vaikka niin usein moitittua rauhanaikuista upseeria ei ollut enää, hän lepäsi vihreän nurmen alla. Lyhyenä sotakautena ei voitu kasvattaa sellaista upseeripolvea, joka olisi ominaisuuksiensa puolesta, tietojen perusteellisuudessa ja velvollisuudentunnossa väkeensä nähden vetänyt vertoja upseeristolle, joka oli pitkänä rauhan aikana hankkinut itselleen nämä avut. Loistavampaa tunnustusta, kuin minkä tämä sota antoi, ei meidän armeijajärjestelmämme saattanut saavuttaa. Eräs tunnettu sosialidemokraattinen valtiopäivämies, joka sanomalehden kirjeenvaihtajana kävi Kownossa minua tapaamassa, vakuutti minulle erityisesti, että hänen oli kokonaan täytynyt muuttaa arvostelunsa aktiivisista upseereista. He pitivät erittäin viisaasti huolta sotamiehistä ja antautuivat suurella hartaudella tähän tehtävään. Reserviupseereille se oli vaikeampaa. Minua ilahdutti tämä sattuva, avoin tunnustus.
Näissä oloissa olisi pitänyt suuremmassa määrässä noudattaa sitä menettelyä, että kunnollisia rauhanaikaisia aliupseereja olisi koroitettu upseereiksi. Niin tehtiinkin osittain. Minun entinen rykmentinkirjurini Düsseldorfin ajoilta oli jo syksyllä 1914 päässyt upseeriksi toimivaan rykmenttiin.