Amerikan liittyminen vihollisiimme ei minulle ollut yllätys. Minä olin uskonut niin tapahtuvan siinä tapauksessa, että selviytyisimme sotakentällä voittajina, vaikkapa sukellussotaa ei olisikaan käyty kireämmässä muodossa. Jo vuoden 1915 alussa oli eräs itärintamalla ollut amerikkalainen sanomalehtimies lausunut sellaisia ajatuksia. Varmaankaan tämä ei ollut ainoastaan hänen yksityinen mielipiteensä.
Amerikka ei tuntenut rauhanaikaista Saksaa ja Englannin veriheimolaisena se näki Saksan nyt, samoin kuin Euroopan tapahtumat yleensä, yksinomaan ententen silmälasien läpi. Saksalaissyntyisillä oli Yhdysvalloissa hyvin vähän vaikutusvaltaa. Epäviisasta menettelyä oli se, että me olimme pitkän aikaa, vedoten heidän syntyperäänsä, yllyttäneet heitä heidän uutta isänmaataan vastaan, ja se vaikutti vieroittavasti. Irlantilaisen kansanaineksen kanta on minulle jäänyt epäselväksi. Yhdysvallat eivät välittäneet siitä, että tätä onnetonta maata sorrettiin.
Vastaus, jonka presidentti Wilson oli lähettänyt keisarin syksyllä v. 1914 kirjoittamaan kirjeeseen, jossa tämä vetosi Amerikan oikeudentuntoon Belgiassa tehtyjä julmuuksia arvosteltaessa, pani jo ajattelemaan.
Yhdysvaltain taloudelliset edut saattoivat maan yhä läheisemmin liittymään ententeen. Englanti, joka oli ollut ensimmäinen kapitaalimaa, oli luovuttanut paikkansa Amerikalle. Entente oli joutunut sille suureen velkaan. Ententen häviö sotatantereella olisi Yhdysvalloille tuottanut aineellista vahinkoa.
Yhdysvaltain kanta ampumatarpeiden hankintaa koskevassa kysymyksessä ilmaisi selvästi, että maan puolueettomuus käsitettiin yksipuolisesti. Ainoastaan Amerikan suostumuksella oli Englannin mahdollista ryhtyä kauheihin toimenpiteihinsä merellä, jotka sotivat kansainvälistä oikeutta vastaan. Eräässä neuvottelussa, joka pidettiin ulkoasiainvirastossamme useita vuosia ennen sotaa, sanottiin minulle aivan empimättä, ettei Amerikka milloinkaan tulisi sallimaan sellaista menettelyä, jota Englanti nyt noudatti. Me olimme varmasti vakuutetut, että tuonti Saksaan voisi tapahtua täysin esteettömästi Hollannin kautta.
Totta kyllä on, että Amerikan hallitus huomautti Englannin hallitukselle englantilaisten merisotatapojen mielivaltaisuudesta.
Yhdysvaltain maalisk. 30:ntenä 1915 antama vastalausenootti oli sävyltään vakava. Siinä todettiin, että n.k. englantilainen saarto "miltei ehdottomasti kieltää niiden kansojen suvereeniset oikeudet, jotka nyt elivät rauhan kannalla". Lopuksi huomautetaan, "että Englannin menettelyn hyväksyminen olisi Ison Britannian nykyisiin vihollisiin nähden puolueettomuudesta luopumista ja ristiriidassa niiden yleväin velvollisuuksien kanssa, joita Yhdysvaltain hallituksella on nykyoloissa". Tämä oli selvää kieltä, Toisessa amerikkalaisessa nootissa, joka annettiin maaliskuun 5:ntenä 1915, huomautetaan jyrkästi, että maaliskuun 11:ntenä samana vuonna julistettu n.k. saarto on laiton, epäpätevä ja vääränä pidettävä. Molempiin nootteihin Englannin hallitus vastasi selvästi torjuen. Yhdysvaltain hallitus tyytyi tyynesti siihen. Se kanta, joka sillä oli melkein kaksi vuotta Saksaan nähden, ei siis, jos pidetään kiinni sen omista sanoista, ollut puolueeton.
Lähettiläs kreivi Bernstorff arvostelee tätä seikkaa eräässä Yhdysvaltain kansalle ja hallitukselle osoittamassaan selonteossa huhtikuun 13:ntena 1915 ilmestyneen "Times"-lehden mukaan seuraavalla tavalla:
"Jos Amerikan kansa tahtoo pysyä todella puolueettomana, on sillä kyllä keinoja, joilla se voi lopettaa yksipuolisen tavarain joukkoviennin maasta, tai ainakin se voi käyttää tätä tavarain maastavientiä pakkokeinona, jonka avulla säännöllinen kauppa Saksan kanssa, ja ennen kaikkea elintarvekauppa, saadaan pysymään pystyssä."
Yksipuolisesta suosimisesta oli lyhyt askel julkiseen liittoon.