Itärintaman ylipäällikkö oli jo kesäkuun lopulla saanut kuulla hyökkäysaikeista, sillä useat meidän puolellemme tulleet karkurit olivat niistä ilmoittaneet. Hän ryhtyi tarpeellisiin puolustustoimenpiteisiin. Voidakseen tehdä haluamansa vastahyökkäyksen tarvitsi hän apujoukkoja länsirintamalta. Siellä oli tosin tällä kertaa rauhallista, mutta todennäköistä oli, että taistelut tulisivat uudistumaan. Kävi miten kävi, ylimmän armeijanjohdon täytyi käyttää hyväkseen tilannetta idässä sen nykyisellään ollessa. Jos suinkin mahdollista, oli Venäjän kanssa päästävä loppuselvitykseen ja saatava kädet vapaiksi sillä suunnalla. Tämän vuoksi siirrettiin länsirintamalta 6 divisioonaa itärintamalle. Enempää ei voitu siirtää. Länsirintamalla päällikköinä toimivat upseerit luovuttivat divisioonat vastahakoisesti. He eivät tienneet, mitä suuria päämääriä tavoiteltiin.
Hyökkäykseen sopivin paikka itärintamalla, lukuunottamatta Riian yläpuolella olevaa kohtaa, josta saattoi siirtyä Väinäjoen yli, oli Zborowin ja Serethin-alanteen välinen rintama Itä-Galitsiassa, Täältä voitaisiin yrittää kiertää etelämpänä olevat venäläiset joukot. Tätä suunnitelmaa tahtoi itärintaman ylipäällikkö koettaa. Ylin armeijanjohto suostui siihen. Kuinka rynnäkkö tulisi kehittymään, minkä muodon se saisi, varsinaisen sotaliikkeen, kuten itsekseni toivoin, vaiko vastahyökkäyksen, miten tulisi Venäjän ja miten Itävalta-Unkarin armeija taistelemaan? Näitten kysymysten ratkaisua odotin mitä suurimmalla jännityksellä.
Venäläisten hyökkäykseen Itä-Galitsiassa käytettiin paljon ampumatarpeita ja tiheään sullottuja sotajoukkoja. Siellä, missä venäläisiä vastassa olivat itävalta-unkarilaiset joukot, oli venäläisillä menestystä; saksalaiset ja turkkilaiset taas pitivät puolensa. Heinäkuun 1:senä ryntäsivät venäläiset suurin voimin Zborowissa ja Brsheshanyssa itävalta-unkarilaisen joukko-osaston kimppuun. Nämä siirtyivät joukoittain vihollisen puolelle. Itärintaman ylipäällikön täytyi asettaa rintamalle suuria varajoukkoja voidakseen pysäyttää 2 p:nä rynnäkön. Myöhemmät venäläisten hyökkäykset eivät onnistuneet. Hyökkäys eteläarmeijaa vastaan alkoi heinäkuun 4:ntenä, Monipäiväinen kuuma taistelu päättyi siten, että kenraali kreivi v. Bothmerin armeija, jossa oli melkein yksinomaan saksalaisia joukkoja, puolusti asemiansa voitokkaasti.
Heinäkuun 6:ntena ja 7:ntenä onnistui täydelleen venäläisten hyökkäys, joka tehtiin Dnjestrin eteläpuolella itävalta-unkarilaista 3:tta armeijaa vastaan. Itävalta-unkarilaiset joukot perääntyivät. Eräs juuri paikalle saapunut saksalainen divisioona yritti estää peräytymistä, mutta joutui virran mukana itsekin perääntymään. Venäläiset tunkeutuivat Lomnitzalle saakka ja valtasivat Kalushin. Itärintaman ylipäällikkö tunsi aseman arveluttavaksi. Hän oli sijoittanut varajoukot, joita hän aikoi käyttää vastahyökkäykseen, Zborowin ja Serethin välille Tarnopolin suuntaan, ja sinne olivat myös tulossa länsirintamalta lähetetyt joukot. Samoin kuin meidän viime vuonna piti lujittaa arkkiherttua Kaarlen rintamaa, ennenkuin voimme muodostaa rintaman Romaaniaa vastaan, oli itärintaman ylipäällikön nyt annettava tukea itävalta-unkarilaisille joukoille, vahvistettava niitten 3:tta divisioonaa, ennenkuin sillä voitiin käydä vastahyökkäykseen. Itärintaman ylipäällikkö ansaitsee suurta tunnustusta siitä, että hän, huolimatta Dnjestrin eteläpuolisen rintaman horjumisesta sekä huolimatta juuri alkaneesta venäläisten kiivaasta hyökkäyksestä pohjoisessa, ryhtyi kuitenkin hyökkäykseen Zborowin pohjoispuolella ja toteutti empimättä suunnitelmansa.
Kalushin luona oli onni meidän puolellamme. Venäjän armeijan hyökkäysinto oli suuresti laimentunut eikä vihollinen enää edennyt Lomnitzaa kauemmas. Esikuntaani kuuluvan majuri vapaah. v. dem Buschen ansiota oli osittain, että asema voitiin säilyttää vasta saapuneitten saksalaisten joukkojen avulla. Heinäkuun 15:ntenä eteni jo armeijamme. Vaarallisin aika oli ohi.
Se hyökkäys, joka heinäkuun 21:senä tehtiin itärintaman ylipäällikön vanhaa rintamaa vastaan Krevon luona Smorgonin eteläpuolella, oli erittäin ankara. Venäläiset hyökkäsivät pitkälle rintamavälille sijoitettua maanpuolustusdivisioonaa vastaan, mutta tämä piti puoliaan erinomaisen urhoollisesti. Asema oli kuitenkin muutaman päivän erittäin vakava, mutta sitten meidän varajoukkomme ja tykkitulemme saivat aseman palautetuksi entiselleen. Venäläisten täytyi jättää meidän juoksuhautamme. Venäläisten voima ei enää ollut sama kuin ennen.
Tällä välin olivat hyökkäykseen määrätyt joukot ehtineet asemilleen Zborowin ja Serethin välille. Ikävä kyllä, hyökkäys viivästyi epäsuotuisain ilmain takia 2 à 3 päivää. Se tapahtui heinäkuun 19:ntenä, samana päivänä, jolloin Saksan valtiopäivillä rauhankysymys oli käsittelyn alaisena. Hyökkäys onnistui erinomaisen hyvin. 20 km:n pituisella rintamanosalla valtasimme viholliselta 15 km:n levyisen alueen. Koko armeijaamme tämä menestys vaikutti virkistävästi. Saksan valtiopäivillä väitettiin Saksan aseiden voittoa käytetyn propagandana.
Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä Tarnopolin suuntaan. Heinäkuun 25:ntenä valloitettiin Tarnopol. Venäläiset alkoivat siirtää rintamaansa Zborowin—Tarnopolin radan eteläpuolella pois meidän rintamamme läheltä. Taktillisesta vastahyökkäyksestä kehittyi täten suurisuuntainen sotaliike. Etelämpänäkin venäläiset harvensivat joukkojaan. Etelä-arrneija, itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija, joissa oli hyvin paljon saksalaista väkeä, alkoivat edetä. Koko itärintama aina Bukovinaan saakka oli joutunut liikkeeseen. Venäjän armeija peräytyi epäjärjestyksessä. Vallankumous oli vioittanut sen ydintä.
Elokuun 2/3 p:nä me olimme yhtämittaa taistellen saapuneet Zbrutschiin asti, valloittaneet Czernovitzin ja Kimpolungin. Sillä tavoin oli heinäkuun 19:ntenä aloitettu vastahyökkäys saatettu meille arvokkaaseen loppuun. Tosin toivoin vielä jonkun aikaa, että itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija voisivat tunkeutua Moldauhun. Mutta näiden joukkojen hyökkäyskyky oli liian vähäinen ja saksalaiset joukot eivät olleet kyllin suuria. Sitä paitsi olivat liikenneneuvot armeijan selkäpuolella niin puutteelliset, ettei voitu riittävän hyvin pitää huolta armeijan muonituksesta, ennenkuin rautatiet oli laitettu kuntoon. Työtä tosin tehtiin suurin voimin, mutta hävitys oli ollut niin perinpohjainen, että meni ehdottomasti useita viikkoja, ennenkuin sotajoukkojen liikkeitä Dnjestrin eteläpuolella voitaisiin jatkaa.
Saksalaiset joukot olivat samoin kuin edellisenäkin syksynä näyttäneet erinomaista kykyään liikuntasodassa. Ne tunsivat vapautuneensa asemasodan aiheuttamasta lamaantumistilasta. Vaikka Itävalta-Unkarin armeijan taistelukyvyn kohottamiseen oli uhrattu paljon työtä, osoittivat nämä joukot niin suurta heikkoutta, että se herätti mitä vakavinta huolta.