Pyynnöstäni antoi valtiosihteeri v. Jagow miehittämämme alueen sanomalehdissä julistuksen, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa liettualaisia. Tämä ilmestyi samaan aikaan kuin Puolan kuningaskuntaa koskeva julistus. Liettuan kansallinen liike, jota tähän asti oli johdettu yksinomaan Sveitsistä, elpyi nyt omassa maassa. Samalla kasvoi kuitenkin myös suurpuolalainen liike, jonka päämäärä oli Liettuan liittäminen Puolaan. Meillä ei ollut syytä suosia tätä kiihoitustyötä. Puolan suhde armeijan luomiseen oli selvästi osoittanut, että Puola tahtoi ainoastaan hyötyä sodan kustannuksella. Meidän täytyi nyt ajatella yksinomaan oman tulevaisuutemme turvaamista ja vaaroja, jotka meitä Puolan taholta saattaisivat uhata. Itärintaman ylipäällikkö sai sentähden meidän tähän asti sovelluttamamme politiikan kanssa sopusoinnussa olevan ohjeen: minkäänlaista puolalaisuuden vahvistumista, joka tapahtuisi muitten kansallisuuksien kustannuksella, ei ole pidettävä suotavana itärintaman ylipäällikön valtapiiriin kuuluvalla alueella.
Liettualaiset ryhtyivät itsekin puolestaan vastustamaan Puolan pyyteitä lausuen ajatuksensa ja toiveensa jyrkemmin kuin ennen. Maaliskuussa 1917 he jättivät itärintaman ylipäällikölle kirjelmän. Tämä puolestaan esitti laatimassaan mietinnössä ylimmälle armeijanjohdolle sen suunnan, jota Saksan politiikan hänen hallintoalueellaan olisi kuljettava. Me lähetimme puolestamme mietinnön valtiokanslerille pyytäen, että hän antaisi tarkat ohjeet siitä, millaista politiikkaa itärintaman ylipäällikön alueella oli noudatettava eri kansallisuuksiin nähden. Ylin armeijanjohto teki samalla sentapaisen huomautuksen, että sen mielestä ei siellä ainakaan voitaisi sallia yksinomaan Puolan etuja silmälläpitävää valtiollista toimintaa. Sellainen Puola, joka ympäröisi Länsi- ja Itä-Preussiä, uhkaisi sotilaallisessa suhteessa Saksan turvallisuutta. Saksan ylivallan tulisi itärintaman ylipäällikön hallintoalueella nojautua liettualaisiin ja valkovenäläisiin. Samalla me esitimme, että nämä kysymykset, joitten pikainen ratkaisu oli mielestäni erittäin tärkeä, otettaisiin keskustelun alaisiksi. Tässä, niinkuin yleensä muissakin tapauksissa, oli mielipiteeni, että valtakunnankanslerin asia oli määrätä poliittiset suuntaviivat, kunhan niitä määrättäessä vain otettiin huomioon sotilaallisen turvallisuuden vaatimukset. Ohjeiden toteuttaminen kuului kysymyksessä olevassa tapauksessa ylimmälle armeijanjohdolle ja itärintaman ylipäällikölle. Huhtikuun 5:ntenä alkoivat neuvottelut valtakunnankanslerin edustajain kanssa Bingenissä. Puheenjohtajana keskustelutilaisuudessa toimi ylimajoitusmestari kenraali Hahndorff.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme suunnitelleet itärintaman ylipäällikön käskyvallan alaisten maitten hallinnon järjestettäväksi siten, että perustettaisiin Kuurinmaan herttuakunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta, jotka kumpikin molemminpuolisten etujen turvaamista silmälläpitäen olisivat kiinteästi yhdistettyjä Saksaan personaliunion kautta, keskittyipä se sitten Saksan keisariin tai Preussin kuninkaaseen. Saksa ja Preussi olisivat täten saaneet sotilaallisen turvan Venäjän mahdollista uutta hyökkäystä vastaan ja samalla olisi pidetty huolta maan hankinnasta sotilaittemme tarpeiksi sodan jälkeen.
Kuurinmaalla oli varmat rajat.
Vaikeampi oli määritellä Liettuan rajoja. Varsinainen liettualaisalue, jonka keskellä kuitenkin on joukoittain puolalaisia suurtilanomistajia, rajoittuu etelässä Väinänlinnan, Wilnon, Olitan ja Suvalkin kautta vedettyyn viivaan. Tämän viivan eteläpuolella on liettualaisia siellä täällä puolalaisen tai puolalaistuneen valkovenäläisen väestön keskuudessa. Wilno, Grodno ja muut kaupungit ovat puolalaisia. Vasta Bjalystokista alkoi varsinainen puolalaisasutus. Juutalaisia oli paljon yli koko Liettuan. Saksalaisia asui pääasiassa Itä-Preussin rajoilla. Itärintaman ylipäällikön alueella Kuurinmaan eteläpuolella oli liettualaisia ainoastaan pieni enemmistö vastapainona puolalaisille. Kuten meidän itäisiä rajaseutujamme, uhkasi näitä liettualaisiakin vaara puolalaisten taholta, ja he olivat siis meidän luonnollisia liittolaisiamme. Meidän velvollisuutemme oli lujittaa heidän voimaansa ja koettaa saada heidät ystäviksemme. Näin pitkälle ei ohjelmani mennyt vielä huhtikuun 5:ntenä. Silloin halusin ainoastaan saada valtiokanslerin suostumuksen Liettuaa tehostavalle politiikallemme. Neuvottelu ei tuottanut vielä mitään tuloksia.
Jo saman kuun 23:ntena oli Kreuznachissa toinen neuvottelu. Venäjä oli vallankumouksen jälkeen antanut Liettualle hyvin suuria lupauksia. Nyt huomasi valtiokanslerikin, että meillä täytyy olla varma kanta Liettuaan nähden. Huhtikuun 30:ntenä sovittiin, että itärintaman ylipäällikön alueella on yleensä toimittava seuraavien periaatteiden mukaan: saksalaisille on annettava etusija. Kuitenkin on kaikkien kansallisuuksien suhteen vältettävä kaikkea, mikä hiukankaan vivahtaa saksalaistuttamiseen. Minä en ole koskaan kannattanut saksalaistuttamista. Jo pelkkä sana "saksalaistuttaminen" on minusta ollut aina vastenmielinen. Liettualaisten suosioon olisi pyrittävä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ja koetettava saada pohjoisen alueen valkovenäläiset liittymään lähemmin liettualaisiin. Etelämpänä olevilla alueilla on tällaisesta lähentämisyrityksestä luovuttava puolalaisten vuoksi.
Puolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista julkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan kenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.
Nämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet valtakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne määräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen suostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä liettualaisille luvan "luottamusneuvoston" perustamiseen, jossa liettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi neuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se elin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.
Olosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme miehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen kiihoituksesta syntyneet iskusanat "rauha ilman aluevaltauksia" ja "kansojen itsemääräämisoikeus" olivat omiaan johtamaan Liettuan kysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola saattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa puolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.
Heinäkuun 21:senä — t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan valtakunnankanslerin tehtäviä — ylin armeijanjohto ehdotti ulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin harjoittaa kansallista politiikkaa — Liettuassa nimenomaan liettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme Liettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli maaneuvostot herätettävä henkiin.