Muutamia tunteja kestäneen raivoisan tykistö- ja miinanheittotulen jälkeen, jossa käytettiin kaasu- ja brisanttiammuksia, alkoi 24:nnen aamupäivällä nousu vuorille samaan aikaan kuin 12:s jalkaväkidivisioona vastustamattomasti eteni laaksossa Karfreitia kohti ja sen yli. Jo 25 p:nä oli ratkaiseva korkeuslinja hallussamme ja Matajur vallattiin usealta suunnalta tehdyillä rynnäköillä.
27 p:nä oli jo saatu jalansijaa vuoristossa ylemmän Tagliamenton kohdalla ja vallattu Cividale. Italian pohjoinen rintama Kärntin rajalla ja koko Isonzon rintama horjui. Ikävää vain oli, ettei Boroevicin armeijaryhmä tarpeeksi äkkiä käynyt perääntyvän vihollisen kimppuun, joten italialaisia pääsi suurempi määrä pakoon kuin oli tarpeellista.
Kenraali v. Below sai määräyksen jättää oikean sivustansa vuoristoon ja hyökätä vasemmalla sivustallaan Udinen yli Codroipoon päin ja sen eteläpuolelle, jotta hän voisi antaa Tagliamenton tällä puolen viholliselle ratkaisevan iskun. Marraskuun 30:ntenä antautui Tagliamenton itäpuolella 60,000 italialaista vangiksi ja joulukuun 1:senä oli rintamamme edennyt kaikkialla tämän virran varrelle Tolmezzosta alaspäin.
Marraskuun 30:s oli meille onnellinen päivä. Italiassa voimme merkitä hyväksemme suuren menestyksen ja länsirintamalla Cambrain voiton.
Jo marraskuussa olin pyytänyt, että kenraali v. Arz vahvistaisi v. Conradin Tirolissa olevaa armeijaryhmää Boroevicin armeijaryhmästä siirretyillä joukoilla ja ryhtyisi Tirolissa voimakkaasti hyökkäämään joko Brentasta alaspäin tai Asiagon—Arsieron suunnalla. Nyt, kun sotaliikkeemme oli onnistunut, oli kenraali v. Boroevicin käytettävänä liian suuret, kenraali v. Conradilla liian heikot voimat. Kenraali v. Arz suostui pyyntööni, mutta rautatieolot olivat niin kurjat, ettei suurempaa joukkojen siirtoa voitu toimittaa.
Joulukuun 6:ntena menimme Tagliamenton yli ja 11:ntenä olimme Piaven varrella Il Montebellon alapuolella. Osa joukoistamme suuntasi vuoristossa kulkunsa Feltreä kohden. Sen tieltä väistyi italialainen armeija kiireesti vuoristosta pois Piaven yläjuoksun vartta Bellunon ohi.
14:nnen armeijamme oikea sivusta eteni nyt Feltren kautta Brentan ja Piaven välillä olevaa vuoriryhmää kohti hankkiakseen itselleen tien tasangolle. Piave-joki, joka paraikaa tulvi, pakotti meidät pysähtymään. Sen toisella puolen olivat italialaiset jo paremmassa järjestyksessä. Ensimmäiset englantilaiset ja ranskalaiset apujoukot myös saapuivat.
Samoinkuin Bukovinassa ja Itä-Galitsiassa, täytyi täälläkin ensin laittaa kuntoon sotajoukkojemme selkäpuolella olevat rautatiet, ennenkuin voitiin ajatella sotaliikkeiden jatkamista tasangolla. Sääsuhteet vuoristossa kävivät epäsuotuisiksi, taistelut rasittivat suuresti armeijaamme. Se tosin valtasi vielä alueita, mutta ei kyennyt valloittamaan strateegisesti mitä tärkeintä Monte Grappan kukkulaa. Isonzon rintamalla toimeenpanemamme hyökkäys oli kehittynyt niin hyvin kuin se silloisilla voimillamme saattoi kehittyä. Lisävoimia saatuamme olisimme kyllä voineet jatkaa sotaliikettämme. Mutta kenraali v. Conradin joukoilla ei ollut riittävää tykistöä eikä tarpeeksi voimia jalkaväenhyökkäykseen. Hänen joukkonsa alkoivat edetä joulukuun 4:ntenä, siis aivan liian myöhään auttaakseen suurta hyökkäystämme, ja tämä eteneminen keskeytyi pian. Ylin armeijanjohto olisi siirtänyt mielellään yhden saksalaisen divisioonan länsirintamalta Trentinoon, mutta sitä ei marraskuussa voitu lähettää. Kun me sen sitten myöhemmin lähetimme, ei se enää tullut oikeaan aikaan. Täälläkin olivat rautatiet huonossa kunnossa.
Kun olin neuvotellut joulukuun alussa kenraali v. Krafftin kanssa kypsyi mielessäni vakaumus, että meidän on turhaa ryhtyä hyökkäämään Piaven toiselle puolelle. Me esitimme sen vuoksi kenraali v. Arzille että hän antaisi määräyksen sotaliikkeen keskeyttämisestä ja saksalaisten joukkojen saattamisesta lähtökuntoon, jotta ne voitaisiin siirtää länsirintamalle.
Hyökkäys Italiaa vastaan oli onnistunut siihen määrin kuin oli voitu toivoa. Italian armeija oli perinpohjin lyöty ja tarvitsi liittolaisten apua. Itävalta-Unkarin armeijalle ja länsirintamalle oli tuotettu huojennusta. Itävalta-Unkarin armeijan mieliala oli kohonnut. Kun myös Venäjä nyt teki aselevon, saattoi kaksoismonarkia innostua sodan jatkamiseen. Ylin armeijanjohto ei nyt enää kuullut puhuttavan siitä, että Itävalta-Unkarin armeija luopuisi tehtävästään nyt, s.o. ennen talven tuloa, kuten aikaisemmin oli ilmoitettu. Tälläkin sotaretkellä oli käynyt selvästi ilmi tämän armeijan heikko taistelukyky. Se tarvitsi välttämättömästi rauhaa vahvistuakseen ja kehittyäkseen, vaikka se olikin virkistynyt menestyksellisestä hyökkäyksestä.