Samaan aikaan kuin laivasto, saatettuaan Saarenmaan eteläkärjessä Sworben niemekkeellä olevat patterit vaikenemaan, tunkeutui Riianlahteen ja eteni Muhun salmea kohti, kiersivät torpeedoveneet saaren pohjoispuolitse. Niiden piti tykkitulella vallata tie, joka yhdistää Muhun ja Saarenmaan, sekä siten katkaista Saarenmaalla olevien joukkojen paluutie. Sen jälkeen oli niiden tunkeuduttava Muhun salmeen pohjoisesta. Laivasto tahtoi saada ne vihollisen merivoimat, jotka olivat siellä pysyvästi, joko pakotetuksi taisteluun tai katkaistuksi niiltä yhteyden muun laivaston kanssa. Saarenmaalle nousseiden joukkojen tuli vallata nopeasti mainittu siltatie, ottaa koko saari haltuunsa ja sitten käydä Sworben niemekettä puolustavien joukkojen kimppuun takaapäin.
Suunnitelma onnistui. Vain pieni osa saaren puolustusväestä pääsi pakenemaan siltatietä. 16 p:nä oli Saarenmaa hallussamme. 18 p:nä antautui Muhu. Meriväkemme sai tilaisuuden koettaa voimiaan taistelemalla vihollisen merisotavoimia vastaan. Taistelu itärintamalla oli täten toistaiseksi päättynyt. Tiedossani ei ole, missä määrin vasta mainitsemani sotaliikkeet ovat jouduttaneet Venäjällä tapahtunutta ratkaisua. Tosiasia on, että Venäjän armeijan hajoaminen tapahtui syksyllä hyvin nopeasti bolshevismi-ilmiöiden yhteydessä. Upseeri menetti etuoikeutensa; häneltä riistettiin kaikki arvovalta. Hänellä ei ollut enempää sananvaltaa kuin rivissä seisovalla sotilaalla, pian ei hänellä ollut sanottavaa senkään vertaa: häneltä riistettiin yleensä kaikki oikeudet. Monet henkilöt Venäjällä hyväksyivät tämän upseerien kohtelun. Sielläkin oli lyhytnäköisiä ihmisiä, jotka eivät huomanneet, että armeijan kunto — vieläpä koko yhteiskuntajärjestys — perustuu arvovaltaan. He eivät tajunneet, että he horjuttaessaan upseeriston arvovaltaa samalla järkyttivät koko maailman yhteiskunnallista perustusta. Hetmanni Skoropadski sanoi minulle, että hänen huomaamattaan koko hänen sodassa johtamansa armeijaosasto luisui hänen käsistään. Se katosi olemattomiin. Tämä koruton kertomus teki minuun tärisyttävän vaikutuksen.
Venäjän vallankumous ei tyytynyt ainoastaan riistämään upseereilta heidän oikeutensa. Se asetti upseerien komentovallan tilalle sotamiesneuvoston vallan. Porvarillisilta sotilailta se otti aseet ja muodosti punakaartin. Puhtaasti poliittisella alalla se menetteli samoin. Porvaristo ei merkinnyt mitään, proletaari ja proletaarinen työmiesneuvosto oli kaikkivaltias. Köyhälistön työ ja sotamiesmaailma neuvostoineen oli nyt hallitseva ja luova uuden maailmanjärjestyksen. Kaikki tähän asti luotu tuhottiin säälimättä, kulttuuri hävitettiin. Omistusoikeus poistettaisiin, ihmisten työnilo tukahutettaisiin. Vaimon piti tulla yhteiseksi omaisuudeksi. Ihmisen alhaiset vaistot pyrkivät yhä enemmän esiin. Verisen diktatuurin hahmo ilmeni yhä selvempänä. Valta siirtyi yhä selvemmin muutamille harvoille miehille, joiden diktatuuri perustui heille uskollisiin joukkoihin, joitten intohimoille he antoivat vapaan vallan, olivat joukot sitten vaikka kiinalaisia palkkasotureita. Tämän diktatuurin painon alla maa kulki kohti perikatoaan, mutta se ei vallanpitäjiä surettanut.
Ihmeellisesti olivat tapaukset kehittyneet. Ne, jotka eivät mielestään olleet kyllin voimakkaasti voineet saarnata väkivaltaa ja sotaa vastaan, eivät itse välittäneet vähintäkään enemmistön oikeuksista, harjoittivat suurempaa väkivaltaa kuin mikään hallitus ennen, yllyttivät taisteluun ja kävivät sotaa kaikkea vastaan, mikä oli olemassa, joskaan ei aluksi ulkonaisia vihollisia vastaan. Toisin ajatteleville ei lausuttu ainoatakaan sovinnon, ei ainoatakaan ymmärtämyksen sanaa.
Pian huomasivat kaikki nekin, jotka ennen olivat tehneet kaikkensa järkyttääkseen arvovaltaa armeijan ja kansan keskuudessa, sen vaaran, johon he olivat syösseet maansa ja kansansa. Mutta Venäjällä ei syntynyt kaikkien bolshevistisvastaisten puolueitten aseellista toimintaa, ei voitu koota yhteen voimia, mikä välttämättä olisi ollut tehtävä, ei voitu luopua yksityispyrkimyksistä ja ajatella vain maan pelastamista.
Talonpojat ja porvaristo elivät aseettomina diktatuurin armoilla, anarkian hävittävä myrkky jäyti heidän elinvoimiansa. Kuka tietää, koska he saavat takaisin elämänrohkeutensa? Millään suunnalla ei tähystävä silmä keksi valopilkkua. Itsensä pettämistä olisi antautua toiveitten valtaan. Ehkäpä Venäjän talonpojat ja porvarit suhtautuivat bolshevismiin fatalistisella välinpitämättömyydellä, pitäen sitä välttämättömänä vitsauksena, josta vapautuminen tapahtuu itsestään. Samalle kannallehan asettuivat useat piirit Saksassa keväällä 1919 Tällainen ajatustapa on epämiehekästä. Se on välinpitämättömyyttä, joka on tullut Venäjälle kalliiksi. Bolshevistisesta kurjuudesta ei pelasta toimeton ajatteleminen, vaan viisas ja tarmokas toiminta, vihollisen voimien ja heikkouksien tunteminen ja oikea arvioiminen ja lisäksi taloudellisen elämän alalla laajakantoiset parannukset, joihin sodan jälkeen joka tapauksessa olisi ryhdytty.
Lokakuussa 1917 pääsi bolshevismi Venäjällä yhä lujemmin valtaan.
Minä käsitin kyllä, että Venäjän armeijan ja kansan rappeutumisesta oli Saksalle ja Itävalta-Unkarille vaaralliset seuraukset. Sitä huolestuneempana ajattelin meidän ja Itävalta-Unkarin hallituksen heikkoutta. Hallituksemme oli ottanut hartioilleen suuren vastuun alaisuuden lähettäessään Leninin Venäjälle. Sotilaallisesti tämä toimenpide kyllä oli oikeutettu. Venäjän täytyi kukistua. Mutta hallituksemme asia oli katsoa, ettemme vaan mekin kukistuneet.
Mitään tyydytystä eivät Venäjän tapaukset tuoneet minuun. Meidän sotilaallinen asemamme tosin parani, mutta siitä huolimatta jäi monta uhkaavaa vaaraa jälelle.
Jo kesällä olin laatinut Venäjälle aselevon ehdot. Meidän tarkoituksenamme oli saada aikaan sovinto Venäjän kanssa. Sotilaallinen asemamme teki rauhan itärintamalla välttämättömäksi.