Minun käsitystäni vastaan ei istunnossa esitetty mitään väitteitä. Itärintaman ylipäällikköä edustavat herrat, jotka eivät vielä tunteneet Berliiniä niin hyvin kuin minä, iloitsivat siitä, että he nyt vihdoinkin pääsisivät jatkamaan työtään. Minä pysyin epäilevänä enkä erehtynytkään. Olot Liettuassa jäivät sekaviksi. Liettualaisten demokraattien taholta alkoi hurja kiihoitus hallintopäällikköä, everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburgia vastaan. Näennäisesti oikeutetut valitukset saivat enimmäkseen selityksensä välttämättömistä sotaoloista, joita ei laisinkaan voinut panna hallinnon syyksi. Mutta vakaumus oli valmis eikä siihen asialliset selitykset tehonneet, kuten valtiollisten mielipiteiden taistelussa laita tavallisesti on. Vilnon demokraatteihin lukeutuvain liettualaisten ääntä kuuntelivat meidän enemmistöpuolueemme ja niitä taas ulkoasiainvirasto. Liettualaiset tottuivat siihen, ettei sotilashallinto ollutkaan Saksan arvovallan ruumiillistuma, vaan että yksityiset edustajat olivat voimakkaammat kuin itse hallitus. Näillä oli taas oma liettualaispolitiikkansa, vaikka he eivät maata tunteneet. Hallitus, joka piti äärimmäisen tarkkaa huolta siitä, ettei ylin armeijanjohto vain saisi suinkaan omaa politiikkaansa seurata, mitä se ei ollut aikonutkaan, antoi edustajain hallita ja vallita. Heidän vaikutuksensa alaisena käsitteli ulkoasiainvirasto Liettuan kysymystä edelleen Berliinissä vain Saksan sisäpoliittisen aseman luuloteltujen vaatimusten eikä itse maan tarpeiden mukaan. Tässäkin siis tuli sisäinen tila määräämään hallituksen suhteen ulkopolitiikkaan. Näin ei Liettuaan voitu luoda terveitä olosuhteita. Kun hallintopäällikön arvovaltaa Berliinistä käsin kolhittiin, täytyi jokaisen hänen askeleensa merkitä epäonnistumista. Neuvottelu marraskuun 4:ntenä oli tässä suhteessa viimeinen yritykseni saada järjestystä tähän liettualaiseen sekasotkuun. Tästä lähtien minä rajoituin vain estämään suoranaisia vaurioita.
Everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg katsoi olevansa pakotettu pyytämään eroa huomattuaan, että politiikan alalla oli luovuttu hänen oikeana pitämistään suuntaviivoista. Minusta oli hänen eronsa valitettava seikka.
Joulukuun puolivälissä antoi valtakunnankansleri liettualaisille toiveita Liettuan tunnustamisesta vapaaksi, riippumattomaksi valtioksi, jonka pääkaupunkina olisi Vilno. Sen tuli sitoutua tekemään Saksan valtakunnan kanssa erikoisia sopimuksia. Sellainen Liettua joutuisi helposti Puolan käsiin, ellei sopimukseen otettu ehtoja, jotka turvasivat Saksan vaikutusvallan. Mutta liettualaisten menettely antoi tässä suhteessa vähän toiveita. Näiden täytyi yhä enemmän vähentyä, jos heidän epäselviin toivomuksiinsa vielä enemmän myönnyttäisiin. Yksityiset liettualaiset ja eräs vaikutusvaltainen württembergiläinen edustaja panivat toivonsa erääseen württembergiläiseen kuningassukuun kuuluvaan ruhtinaaseen, samalla kuin myöskin saksilaiselle hallitsijaperheelle näyttää annetun toiveita. Jokaisella Vilnon ruhtinaalla olisi ollut puolalaista aatelistoa hovikunnassaan, Liettuan sotajoukon upseerit olisivat olleet puolalaisia, samoin myös hallintoviranomaisten enemmistö. Vain Preussi-Saksa voi pelastaa liettualaiset heille itselleen ja asettaa virkamiehiä ja upseereja, joita heillä itsellään ei vielä pitkään aikaan voinut olla riittävässä määrässä. Pelkillä valtiollisilla iskusanoilla ei luoda elinvoimaisia valtioita eikä pienien kansallisuuksien olemassaoloa turvata. Minä tunsin sentähden sangen vähän innostuvani tästä ylimalkaisesta ja Saksan tulevaisuudelle niin tavattoman vaarallisesta sopimuksesta. Kuvaavaa oli myös että puolalaiset ottivat sen rauhallisesti vastaan. Heillä oli täysi syy tyytyväisyyteen.
Ylin armeijanjohto jäi edelleenkin valtakunnankanslerin aikoinaan hyväksymälle kannalle, jonka mukaan Liettua oli läheisesti yhdistettävä Saksaan, personaaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa.
Hänen Majesteettinsa johtamissa neuvotteluissa Kreuznachissa joulukuun 18:ntena Venäjälle asetettavien rauhanehtojen määräämisestä tulivat itäalueen kysymykset vielä kerran perinpohjin käsittelyn alaisiksi. Silloin ilmoitti keisari, valtakunnankanslerin tai ulkoasiainviraston valtiosihteerin siihen mitään huomauttamatta, olevansa yhtä mieltä preussiläis-puolalaisen rajan suojavyöhykkeen suhteen, jota me olimme pitäneet tyydyttävänä. Ajatukseen Kuurinmaan ja Liettuan personaaliunionista Preussin tai Saksan kanssa yhtyi valtakunnankansleri sillä ehdolla, että liittoruhtinaat antavat siihen suostumuksensa. Hänen Majesteettinsa hyväksyi tämän päätöksen, tehostaen vielä sitä, että on välttämätöntä antaa vieraiden kansallisuuksien näissä puitteissa kehittyä omintakeisesti. Kuurinmaan ja Liettuan kansallisuuskysymykselle merkitsi tämä kiinnipitämistä tähänastisista tuloksista, ellei meidän itärajallamme tulevaisuudessa nousisi uusia vaaroja Saksan valtakunnalle.
Viron ja Liivinmaan suhteen Hänen Majesteettinsa teki sensuuntaisen päätöksen, että venäläisille oli ehdotettava näiden alueiden tyhjentämistä — kuitenkaan sitä suorastaan vaatimatta —, jotta virolaiset ja lättiläiset voisivat käyttää itsemääräämisoikeuttaan.
Lähestyviä rauhanneuvotteluja varten oli siten valtiosihteeri v.
Kühlmannille annettu perusohjeet.
Sillä välin oli itärintaman ylipäällikön alueen hallinnossa tapahtunut muutos. Sen johtoon astuivat erityinen hallintokenraali, kenraali kreivi v. Waldersee ja korkeampi hallintovirkamies, alivaltiosihteeri vapaaherra v. Falkenhausen. Tällä pyrittiin ottamaan tarkemmin huomioon maan valtiollisia tarpeita ja valtakunnankanslerin toivomuksia. Kenraali kreivi v. Waldersee ja valtiosihteeri v. Falkenhausen ovat ymmärtämyksellä ja taidolla virkaansa hoitaneet. Berliinin epäselvän kannan takia eivät hekään ole voineet tuloksellisempaa työtä suorittaa. Elsass-Lothringenin kysymys joutui kreivi v. Hertlingin kansleriaikana sikäli toiseen väylään, että tämä kannatti ehdottomasti Elsass-Lothringenin jakamista, Baierin piti saada Elsass, Preussin Lothringen. Valtakunnankansleri v. Bethmann oli siitä jo Baierin kanssa neuvotellut. Minä en odottanut näistä hankkeista mitään hyvää ja pelkäsin myöskin, että tämä ratkaisu herättäisi vallankin Württembergissä tyytymättömyyttä. Me voimme vain pyytää valtakunnankansleria ottamaan tämän kysymyksen lähinnä alustavan pohdinnan alaiseksi ja jättämään muun siitä riippuvaksi. Asia onkin sen jälkeen levännyt. Minä olin ainakin toivonut, että hän vanhana keskustapuolueen johtajana ja Baierin entisenä ministeripresidenttinä käyttäisi vaikutusvaltaansa Roomassa, jotta Elsass-Lothringenin kirkolliset asiat tulisivat ratkaistuiksi saksalaiskansallisessa hengessä, mutta hän ei saanut mitään aikaan.