Saksassa vallitsi näennäisesti parempi henki kuin liittolaistemme keskuudessa, mutta sielläkin se oli ilmeisesti voimakkaasti alentunut, samoin oli myöskin mieliala laskenut. Kotimaan väestön tarmoa minä kylläkin kuvittelin suuremmaksi kuin se oli. Minä toivoin täyteväkikysymyksen järjestyvän.
Armeija oli kestänyt vuoden 1917 voitokkaasti; mutta samalla oli käynyt ilmi, että jos länsirintama asettui pelkän puolustuksen kannalle, ei sen kestävyys enää ollut taattu, entente kun käytti niin suunnattomasti sotatarpeita. Sielläkin, missä taktilliset suhteet olivat aivan säännölliset eivätkä niin epäsuotuisat kuin Wytschaeten kaaren tai Laffaux'n mutkan taistelussa, olimme me menettäneet alueita ja kärsineet raskaita tappioita. Nämä tappiot olivat suuremmat kuin meidän hyvin johdetuissa hyökkäyksissämme. Vihollisen valtavat taisteluvälineet olivat tehneet viholliselle paljon helpommaksi hyökätä kuin meidän oli puolustautua. Tämä seikka tuli tietenkin sitä enemmän näkyviin, kuta enemmän meidän jalkaväkemme sai nostoväen luonteen ja kuta enemmän se suli, kun parhaat ainekset kuoleman ja haavoittumisen johdosta joutuivat pois sen riveistä ja kuta tuntuvammin siinä kuri höltyi.
Oli myöskin odotettavissa, että vihollinen ottaisi menneistä taisteluista oppia, järjestäisi hyökkäyksensä leveille rintamille, kuten Aisnen ja Champagnen rinnakkaistaistelussa huhti- ja toukokuussa 1917, ja koettaisi saavuttaa menestystä yllätyksen avulla. Käytettävissä olevat valtavat sotatarvemäärät antoivat sille siihen tilaisuuden.
Sotajoukolle oli tavattoman raskasta pysyä yhtämittaa odottavalla puolustuskannalla. Oli jo paljon piilottelijoita. He tulivat heti takaisin, kun taistelu oli päättynyt. Oli tullut säännöksi, että divisioonassa, joka oli palannut taistelusta toivottoman vähälukuisena, oli muutaman päivän perästä aivan toinen, paljoa edullisempi miesluku. Joukot eivät enää vihollisen sotavälineiden raivoa vastaan osoittaneet puolustuksessa vanhaa vastustuskykyä. Ne ajattelivat kauhulla edessä olevia puolustustaisteluja ja ikävöivät liikuntasotaan. Romaaniassa, Itä-Galitsiassa, Italiassa ja myöskin Cambrain taistelussa, missä liikuntasota oli tullut kysymykseen, olivat saksalaiset joukot suorittaneet loistavia sankaritekoja ja uudestaan osoittaneet olevansa vihollista etevämmät, vaikkakaan niiden toimintakyky ei enää ollut niin kestävää kuin v. 1914. Myös oli tullut näkyviin ilmiöitä, joista päättäen liitokset eivät enää olleet niin lujat kuin sodan alussa. Yhtä paljon kuin puolustus masensi joukkoja, kohotti hyökkäys niiden mieltä. Hyökkäystä vaati armeijankin etu; puolustustaistelussa täytyi armeijan vähitellen sortua vihollisen yhä vain musertavammaksi käyvän sotaväline- ja mieslukuylivoiman alle. Se tunsi sen itse. Se toivoi lännessä hyökkäystä ja odotti sitä Venäjän kukistumisen jälkeen syvällä sielullisella helpotuksella. Minä ilmaisen tällä armeijan mielialan, mitä tulee hyökkäykseen ja puolustukseen. Se kuvasti ajatusta, jonka valtavaa voimaa en voinut olla tuntematta: vain hyökkäyksellä saattaa lopettaa sodan. Monet ja etevimmät kenraalit olivat samaa mieltä. Tietenkään en ole antanut sellaisten mielialojen johtaa toimintaani, siihen oli vastuunalaisuudentunteeni liian suuri. Vain minun asiani on ollut ratkaisevan ehdotuksen teko, siitä olen aina ollut tietoinen. Joukkojen ja johtajien toivomus oli minulle vain kuvastimena, josta saatoin nähdä, mitä sotajoukko itse tunsi voimakseen ja heikkoudekseen.
Meidän ja liittolaistemme asema ja armeijan tila vaativat hyökkäystä, joka toisi pikaisen ratkaisun. Tämä voi tulla kysymykseen vain länsirintamalla. Kaikki edellinen oli ollut vain päämäärään johtavia keinoja ja tarkoittanut sellaisen tilanteen luomista, joka tekisi sen mahdolliseksi. Tähän mennessä ei vielä ollut päästy sellaiselle kannalle. Kuudella, seitsemällä divisioonalla me olimme voineet käydä taistelua Italiassa. Lännessä ei sellainen voimankäyttö riittänyt. Minä luovuin nyt kaikista aikeista hyökätä Italian tai Makedonian rintamalla. Kaikki riippui nyt siitä, saatiinko riittävästi voimia kootuksi hyökkäyksen tekoon lännessä.
Tähän vaaditaan valtavia taisteluvälineitä ja runsaasti joukkoja, jotka ovat, samoin kuin niiden johtajatkin, hyökkäykseen harjoitettuja. Jos tämä ehto voitiin ajoissa täyttää, silloin ei vain ollut mahdollista, silloin suorastaan täytyi hyökätä. Hyökkäys on voimakkain taistelumuoto, vain se tuo ratkaisun. Sitä todistaa jokainen sotahistorian lehti. Hyökkäys on kuin vertauskuva siitä, että hyökkääjä on vihollista voimakkaampi. Odottaminen olisi hyödyttänyt vain vihollista, se kun tiesi varmasti saavansa lisäjoukkoja.
Olin täysin selvillä siitä, että hyökkäys lännessä olisi maailmanhistorian vaikeimpia sotaliikkeitä. Minä en sitä salannut. Myöskin Saksan kansan oli annettava kaikkensa. Kuta suurempi puute miehistä oli, sitä lujempi täytyi Saksan sotatarmon olla, sitä voimakkaampaa työtä vaadittiin hallitukselta sodankäynnin hyväksi. Ylin armeijanjohto oli, kuten aikanaan Tannenbergin taisteluun, koonnut ratkaisua varten kaikki, mitä eri sotatantereilta vain liikeni. Me emme voineet milloinkaan tulla kyllin lujiksi. Toiselta puolen oli otettava huomioon, että Euroopan rintamat olivat keskenään mitä lähimmässä yhteydessä. Epäonnistuminen Italiassa, Makedoniassa tai idässä saattoi ehkäistä meidän sotaliikkeitämme lännessä.
Saksalaisten joukkojen jättäminen Italian rintamalle oli turhaa. Vuoden vaihteessa alettiin niitä kuljettaa pois. Me valvoimme nyt vain sotataloudellisessa suhteessa etujamme miehitetyllä italialaisella alueella, joka joutui Itävalta-Unkarin hallittavaksi. Venäläis-romaanialaiselta rintamalta me kuljetimme huolimatta Bulgaarian vastustuksesta bulgaarialaisia joukkoja Makedoniaan, jotta sieltä voitaisiin saada vapaaksi muutamia saksalaisia joukko-osastoja.
Suurisuuntainen joukkojen siirto Galitsiasta ja Bukovinasta Ranskaan ja Belgiaan oli pantu alulle. Oli myös välttämättä lopullisesti ratkaistava kysymys joukkojen kuljetuksesta Balkanin niemimaalta ja itärintamalta. Mutta meidän oli sitä ennen saatava selvyys siitä, millaisiksi suhteemme muodostuisi Venäjään ja Romaaniaan ja mikä olisi bolshevismin kanta ententeen ja neliliittoon — ei vain sotaakäyvänä, vaan myöskin vallankumouksellisena valtana. Tämä selvyys meidän oli saatava pian. Oli joka tapauksessa selviydyttävä sangen laajasta kuljetusliikkeestä. Amerikkalaisen vaaran vuoksi näytti olevan välttämätöntä niin varhain kuin suinkin mahdollista ryhtyä taisteluun lännessä. Kun armeijan tuli saada riittävästi aikaa harjaantua hyökkäykseen, kävisi suunnitelman toteuttaminen mahdolliseksi maaliskuun puolivälissä. Hevosilla oli silloin jo ainakin laitumilla jotain syötävää. Tämäkin täytyi ottaa huomioon meillä vallitsevan rehunpuutteen takia.
Jos asiat menisivät Brest-Litovskissa mieltä myöten, jos työ siellä sujuisi hyvin, niin oli odotettavissa, että tähän aikaan voitaisiin antaa valmiita taisteluvoimia voitokkaaseen hyökkäykseen lännessä. Vitkastelu ei ollut hyväksyttävissä. Ilman muuta saattaa ymmärtää, millä jännityksellä me seurasimme rauhanneuvottelujen kehitystä.