Kansojen itsemääräämisoikeudesta tuli venyvä ja epäselvä periaate, joka ei vastannut Saksan etuja ja jota voittaja käytti hyväkseen.
Yksinkertaisten täsmällisten vaatimusten sijaan oli asetettu sarja näkökohtia, joiden pohtiminen oli ehdottomasti vievä sangen pitkän ajan. Myöskin entente-valloille osoitettu kutsu saattoi vaikuttaa vain hidastuttavasti. Eikä ollut minkäänlaista toivoa, että siihen suostuttaisiin. Niistä päätöksistä, jotka oli tehty joulukuun 18:nnen neuvotteluissa, joissa Hänen Majesteettinsa oli puheenjohtajana, ei ainoakaan säilynyt. Tulevaisuutemme idässä joutui vaaranalaiseksi. Mahdotonta oli arvata, miten lättiläiset nyt tulisivat menettelemään. Vaara, että valkovenäläiset ja liettualaiset joutuisivat Puolan valtaan, kasvoi tavattomasti. Puola itse hyötyi aika lailla Itävalta-Unkarin etujen kustannuksella. Rajojen välttämätöntä sotilaallista turvaamista ei ollut ajateltu. Minä keskustelin kenraali Hoffmannin kanssa ja valitin, että neuvottelut olivat menneet tähän suuntaan. Ei ollut ihme, että hän sanoi uskoneensa, että Kreuznachissa oli joulukuun 18:ntena juuri näin päätetty. Minä ilmoitin hänelle, ettei meille ollut annettu minkäänlaisia tietoja neuvottelujen kulusta ja pyysin häntä, koska nyt kerran oli tehty neljäntoista päivän aselepo, esittämään valtiosihteeri v. Kühlmannille sen lujan vaatimuksen, että hän tekee voitavansa meidän Kuurinmaata ja Liettuaa tarkoittavien suunnitelmiemme toteuttamiseksi ja puolalaisen suojavyöhykkeen hankkimismahdollisuuden säilyttämiseksi, joita me olimme tähän asti pitäneet Hänen Majesteettinsa antamien ohjeiden ja valtakunnankanslerin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella valtakunnan vaatimuksina. Kenraali Hoffmannin pyynnön johdosta valtiosihteeri v. Kühlmann asettui nyt sellaiselle kannalle, joka lähenteli Kreuznachissa tehtyjä sopimuksia, joutuen täten epäilemättä jonkinlaiseen ristiriitaan kreivi Czerninin kanssa. Tukeakseen valtiosihteeri v. Kühlmannia tämä uhkasi, niin käsittämätöntä kuin se olikin, sillä, että Itävalta-Unkari tekee yksityisrauhan. Yhteisneuvotteluissa näkyi tuottavan haittaa se, etteivät liittoutuneet olleet varemmin tehneet sopimuksia keskenään.
Venäjän bolshevikkiedustajain puheista kävi alusta alkaen selville, että ententelle oli hyvin tärkeätä saada neuvottelut venymään niin pitkälle kuin suinkin ja että bolshevikit itse yhä vielä uskoivat ententen avulla saavansa aikaan maailmanvallankumouksen. Heidän pyrkimyksenään oli muodostaa Brestin neuvottelut omien aatteittensa suureksi propaganda-sotaretkeksi. Tämä oli meidän sisäisille oloillemme sitäkin vaarallisempaa, kun vain ani harvat käsittivät bolshevismin hajoittavan vaikutuksen yhteiskunnallisessa suhteessa. Erittäinkin arvioivat sitä väärin valtiopäivien enemmistöpuolueet, joilta sen luonne jäi huomaamatta. Ne näkivät sen, mitä Venäjän bolshevikkiedustajat Brestissä olivat esittäneet, vain tukevan niiden omia ihanteellisia maailmanrauhaharrastuksia ja merkitsevän yleismaailmallisen veljeyden alkamista. Minä olin aivan toisella kannalla. Minä olin selvillä siitä, että bolshevismi, olipa sillä ententen kannatus tai ei, olisi meille tavattoman vaarallinen vihollinen, jonka loitolla pitäminen kysyisi meiltä sotilaallista voimaa, vaikka rauhakin saataisiin aikaan.
Joulukuun lopulla erosivat edustajat tekemättä erityisempiä sopimuksia ja lähtivät kukin kotimaahansa, tullakseen taas koolle Brestiin 14 päivän kuluttua tammikuun alussa.
Ylipäällikkö ja minä lähdimme myös tammikuun alussa Berliiniin keskustellaksemme valtiosihteeri v. Kühlmannin kanssa ja saadaksemme hänet nopeampaan neuvottelutoimintaan. Minä halusin myöskin tavata kenraali Hoffmannia; hänkin oli tällöin Berliinissä. Tammikuun 2:sena oli Hänen Majesteettinsa luona neuvottelu. Minä viittasin siihen, että lännessä odotettavan taistelun vuoksi olisi pikainen rauha idässä välttämätön; ainoastaan siinä tapauksessa, että rauha saataisiin aivan ulottuville, voisi joukkojen poiskuljetus, mikä oli välttämätöntä, heti alkaa. Sotilaallisista syistä pitäisi kaikkia viivyttämisyrityksiä vastustaa. Me olimme kyllin voimakkaat sitä estämään. Erityisiä tähän suuntaan käyviä ohjeita ei valtiosihteeri v. Kühlmann kuitenkaan saanut.
Sen jälkeen tuli vielä kerran puolalainen rajavyöhyke keskustelun alaiseksi. Kreivi Czernin oli käyttänyt Brestissä-oloaan valtiosihteeri v. Kühlmannin taivuttamiseksi siihen, että rajavyöhyke tulisi pienemmäksi kuin mitä joulukuun 18:ntena oli päätetty. Tämä oli nähtävästi tähän myöntynyt ja saanut myöskin kenraali Hoffmannin suostumuksen, joka sai nyt tehtäväkseen esittää asian Hänen Majesteetilleen. Vedoten kenraali Hoffmanniin Hänen Majesteettinsa yhtyi kannattamaan valtiosihteeri v. Kühlmannin mielipidettä. Keisarilla oli luonnollisesti päätösvalta. Perustelu koski minuun kuitenkin; olin uskonut, että kenraalisotamarsalkka ja minä olimme Hänen Majesteettinsa vastuunalaiset sotilaalliset neuvonantajat. Rajavyöhykkeen supistaminen niin suuressa määrin merkitsi mielestäni Itä- ja Länsi-Preussin maakunnille uhkaavaa vaaraa. Pidin velvollisuutenani vielä kerran tehostaa kantaani, mutta seurauksena oli vain se, että tunsin herättäneeni keisarin tyytymättömyyttä.
Tammikuun 4:ntenä keskustelin kenraali v. Lynckerin kanssa suhteestani keisariin. Siitä, mitä oli tapahtunut, täytyi minun vetää se johtopäätös, ettei Hänen Majesteettinsa enää tuntenut minua kohtaan sitä luottamusta, jota minun tuli nauttia voidakseni hoitaa ylenmäärin raskasta tointani. Minun on asettauduttava Hänen Majesteettinsa käytettäväksi ja pyydettävä saada toinen tehtävä. Kenraali Lyncker neuvoi minua keskustelemaan asiasta kenraalisotamarsalkan kanssa, joka oli palannut Kreuznachiin tammikuun 3:ntena. Minä suostuin siihen ja keskustelin hänen kanssaan 5 p:nä. Hän pyysi minua luopumaan aikeestani ja lupasi itse ottaa asian järjestelyn toimekseen, mihin minä ilmoitin olevani tyytyväinen.
Siitä, mitä oli tapahtunut, saatiin Berliinissä vihiä, mikä oli erittäin valitettavaa, ja asian sanottiin olevan yhteydessä ilman muuta Brestin neuvottelujen kanssa. Selitys ei pitänyt ollenkaan paikkaansa. Kuten myöhemmin 1918 minun erotessani, koski nytkin asia sitä, että Hänen Majesteettinsa oli keisarinani ja ylimpänä sotapäällikkönäni asettunut minuun nähden henkilökohtaisesti kannalle, joka teki asemani sietämättömäksi ja loukkasi omanarvontuntoani.
Valitettavasti oli tammikuun 2 päivä sumentanut myöskin suhdettani kenraali Hoffmanniin. Olemme kuitenkin suorin sanoin jälestä päin selvittäneet asian.
Tämän tapahtuman johdosta kenraalisotamarsalkka lähetti Hänen Majesteetilleen tammikuun 7:ntenä kirjelmän. Hän huomautti vastuunalaisuudesta, joka sekä hänellä että minulla oli siitä, että rauhan tulos antaa Saksan kansalle niin lujat ja hyvät rajat, etteivät vastustajamme aivan pian uskalla uuteen sotaan ryhtyä. Tämän päämäärän saavutuksen oli tehnyt kysymyksenalaiseksi valtiosihteeri v. Kühlmannin poikkeaminen Hänen Majesteettinsa joulukuun 18:ntena antamista ohjeista, mutta myöskin tammikuun 2:sena annettu kaikkein korkein päätös Puolan rajaa koskevassa kysymyksessä.