Piileskelijäin luku kasvoi. Useat kotoa lomalta palanneet kuuluivat niihin. Omavaltainen loma-ajan pitennys kävi yhä yleisemmäksi, taistelulinjoissa oli miehiä yhä harvemmassa.
Sotaministeriö tahtoi nyt lopultakin luovuttaa lykkäystä saaneita suuremmassa määrin sotapalvelukseen. Seurauksia jäimme odottamaan. Mitä henkeä he toisivat armeijaan? Idän divisioonista oli jo kauan sitten otettu kaikki, mitä lännen taisteludivisioonissa voitiin käyttää. Asemamme idässä oli siihen aikaan parempi. Neuvostohallitus oli suorittanut ensimmäisen ja pian senjälkeen toisenkin erän Venäjän osalle tulevasta vahingonkorvauksesta. Donin kasakkain kanssa oli päästy suhteisiin. Näin oli saatu käytettäviksi vielä muutamia vähemmän taistelukykyisiä divisioonia, jotka kuuluivat vanhempiin ikäluokkiin eivätkä olleet länsirintaman taistelujen vaatimusten tasalla. Jos hallituksen rauhanpyrkimykset eivät onnistuisi ja sota pitkittyisi talveen ja ensi kesään asti, tulisi kuljetus Ukrainasta Itävallalle ja meille elinkysymykseksi. Sulku bolshevismia vastaan pysyi nyt kuten ennenkin tärkeänä; samalla oli meidän nyt kuten ennenkin estettävä ententen uuden rintaman muodostuminen idässä. Kolme jalkaväkenä toimivaa saksalaista ratsuväkirykmenttiä pienine tykkimäärineen jäi kenraali, kreivi v. der Goltzin johdolla senkin vuoksi Suomeen, pitäen uskollisesti silmällä Muurmaninrataa ja ollen Pietarin porttien vartioina. Meidän aikomamme toiminta englantilaista miehitysjoukkoa vastaan Bakussa jäi suunnitelmaksi.
Itävalta-Unkari saattoi vielä lähettää joitakin divisioonia länsirintamalle.
Tämä kaikki ei voinut saattaa voimasuhteita tasapainoon mieslukumäärämme puolesta, vielä vähemmän sielullisessa suhteessa, vihollisen voima ja voitonvarmuus kun yhä kasvoi. Oli selvää, että huolestuttavat ilmiöt Saksan armeijassa eivät olleet vähenemässä, vaan jatkuvan perääntymisen johdosta ja kotimaan hajoittavien voimien vaikutuksesta enenemässä.
Ylimmälle armeijanjohdolle kävi hyvin vaikeaksi saada kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmiin lisäväkeä. Minulle olisi ollut helpompaa, jos ylin armeijanjohto jo heinäkuun lopussa olisi perinpohjaisemmin karsinut 7:nnestä armeijasta ja nyt taistelevista armeijoista, etenkin 2:sesta, uupuneita ja pirstottuja divisioonia ja vienyt niitä rintamalta pois.
Kun asemamme oli näin vakava, ei ylin armeijanjohto voinut uskoa, että pommien heittäminen Pariisiin tai Lontooseen tekisi enää vihollista rauhaan taipuvaiseksi. Se ei antanut sentähden lupaa niiden erikoisen tehokkaiden palopommien käyttämiseen, joita oli elokuussa valmistettu tarpeelliset määrät molempien pääkaupunkien pommitusta varten. Todennäköisesti suurilla hävityksillä ei sodan kokonaiskulkuun olisi ollut enää mitään vaikutusta; hävitystä hävityksen vuoksi ei milloinkaan sallittu. Myös kreivi Hertling oli pyytänyt ylimmältä armeijanjohdolta, että uusia palopommeja ei käytettäisi, koska vihollisen puolelta oli odotettavissa samanlaisia vastatoimenpiteitä meidän kaupunkejamme vastaan. Minun sodantilanteeseen perustuvat päätelmäni ratkaisivat kuitenkin tämän asian.
Muitten pommien heittämisen Pariisiin ja Lontooseen annoin edelleenkin jatkua, jotta pidettäisiin vihollisen puolustusvälineitä rintamalta kaukana eikä armeija huomaisi meidän voimiemme vähenemistä. En kuitenkaan tehostanut tätä enää. Pariisia pommitettiin vain vähän muutamia kertoja. Lontooseen ei sääsuhteiden tähden tähän aikaan voitu päästä.
Armeijassa ja kotimaassa vallitseva henki ja mieliala pitivät minut yhtämittaisessa jännityksessä. Kun sotaministeri kävi elokuussa luonamme Avesnesissa, toin hänen luokseen upseereja rintamalta, joiden vihdoin piti saada hänet vakuutetuksi siitä, että kotoiset voimat vaikuttivat huonosti kuriin rintamalla. Hän, niinkuin muutkin sotaministeriön johtavat miehet, asettui aina tätä käsitystä vastaan, tai ainakaan ei antanut tälle tosiasialle täyttä merkitystä. Tästäkään käynnistä ei koitunut mitään apua, huolimatta minun kiihkeästä vetoamisestani ministeriin.
Yrityksemme harjoittaa valtakunnan sisällä propagandaa ja koettaa nostaa uudelleen kansamme sen masennustilasta ei päässyt alkuaan pitemmälle. Minun kaksivuotisesta painostuksestani oli valtakunnankansleri vihdoin elokuussa 1918 päättänyt perustaa keskustoimiston sanomalehti- ja propagandatoimintaa varten kotimaassa ja ulkomailla. Sitä ei kuitenkaan järjestetty valtakunnan virkojen yläpuolella olevaksi, vaan se liitettiin ulkoasiainvirastoon onnettomaksi lisäkkeeksi, jolla ei ollut mitään arvovaltaa. Minun täytyi tyytyä tähän tulokseen, koska enempää ei voinut saavuttaa. Kaikki minun yhä uudistuneet suulliset ja kirjalliset esitykseni ja kehoitukseni, että valtakunnan hallinnon yhteyteen asetettaisiin propagandaministeri, olivat jääneet tuloksettomiksi. Vain ministeri tai valtiosihteeri, joka tuntisi koko sotilaallisen, poliittisen ja taloudellisen aseman, olisi voinut ohjata propagandan mahtavaa taisteluvälinettä, niinkuin sota ja aika vaati. Vain hän olisi kyennyt ratkaisemaan, missä, milloin ja mistä virastosta virallinen valtiollinen tiedonanto oli tehtävä. Hänen täytyi toimia edeltäpäin tarkoin harkitun suunnitelman mukaan. Eversti v. Haeften, joka johtavana henkilönä työskenteli vasta muodostetussa keskustoimistossa, teki parhaansa saadakseen jotain aikaan. Hänen ehdotuksestaan piti valtiosihteeri Solf todella vaikuttavan puheen. Se, mitä valtakunnankansleri syntymäpäivänään syyskuun alussa sanoi, oli kokonaan väritöntä. Varakanslerikin puhui, mutta hän ei löytänyt sellaisia sanoja kuin Clemenceau, silloin kun saksalaiset joukot olivat 80 km päässä Pariisista. Kun eversti v. Haeften myöhemmin joutui valtakunnankansleri Badenin prinssi Maxin palvelukseen, raukesi propagandatoiminta yleensä kokonaan, vaikka se tilanteen painon vuoksi olisi ollut erittäin tarpeellinen.