"Ah Wen Siang", sanoo Erik huokaisten helpotuksesta saadessaan uskoa huolensa ystävälle, "tulemme liian myöhään. Jo kahdeksan päivää sitten saapui Kukunor Bombay'hin ja Rokka on nyt matkalla pohjois-Intian vuoristoon. Mutta me seuraamme jäljessä, menköön sitten syteen tai saveen."
"Viisaat miehet", vastaa kiinalainen, "karttavat teitä, jotka eivät kannata!"
"Wen Siang, silloin sinä et tunne meitä pohjalaisia. Muudan runoilijoistamme sanookin: 'Ehkäpä karille laivani ma saatan, mutta olipa hauska kiitää!'"
"Tämä pohjolan runoilija on varmaan nauttimansa kiitoksen arvoinen, mutta sallikaa palvelijakoiranne sanoa, ettei milloinkaan ole ihanaa kulkea sellaisilla teillä, jotka eivät ole varmoja."
"Wen Siang… et ymmärrä minua! Minun täytyy löytää Arnaluk nyt! Ja minä raivaankin tien hänen luokseen!"
"Tiet ovat moninaiset! Jos yksi on tukossa, kääntyy ymmärtäväinen takaisin ja koettaa toista. Eihän ole tarkoitus puskea päätään seinään, vaan onnistua! Taivu myrskyn ja kohtalon edessä, mutta älä milloinkaan taitu!"
"Ei Wen Siang, taipua ei saa milloinkaan, mieluummin katketa! Ei taipua, maksoi mitä maksoi! Sinä rohkeasydäminen Wen Siang ajattelet kai kuin minä?"
Wen Siang katsahtaa häneen ja hymyilee hienoa; melkein näkymätöntä hymyään… Itämaan hymyä.
"Oi ei", sanoo hän ja painaen kätensä sydämelleen kumartaa hän syvään… ja jatkaa pehmeällä, hillityllä äänellään:
"Aina taipua, mutta ei milloinkaan taittua!"