"Puoleksiko vuodeksi… autiossa vuoristossa?" Professori tuijottaa kauhistuneena silmälasiensa yli. "Vuoritasanko, niinpä tietysti, mutta autio ja sileä tasanko kaikissa tapauksissa."
"Sata peninkulmaa vuoristoa… Teidän korkeutennehan aikoo Llassa'an?"
"Niin tietysti, tietysti… vai niin, vuoria… ja ponihevosia! Lähtekäämme niitä katsomaan… tietysti täytyy meillä olla ponihevosia eikä kameeleja, jos tiemme kerran kulkee vuorien yli… sehän on päivän selvää."
— — — Ja mitä vuoria ne ovat olleetkin! Alussa tapasimme siellä täällä pieniä kyliä, mutta myöhemmin tulivat ne yhä harvinaisemmiksi. Tapasimme joskus lammaspaimenia, jotka läksivät heti pakoon, nähdessään matkustajia tällaisissa karuissa seuduissa. Vuoret, joiden ahtaat solat olivat tienämme, tulivat yhä autiommiksi. Vuoristoilma oli puhdasta ja raitista, mutta vähän liian ohutta. Matkustimmehan 2-4,000 metriä korkeammalla merenpintaa.
Eteenpäin mentiin päivä päivältä. Lähdettiin aina ennen auringonnousua ennättääksemme kulkea parikaan peninkulmaa, ennenkuin auringon polttavat säteet pakoittivat meidät hakemaan suojaa ja lepoa jonkun kallionkielekkeen, kuusien tai telttamme varjossa, joskus, kun myrsky ja sade olivat raivonneet useita päiviä, muuttui tiemme aivan pohjattomaksi velliksi. Mutta kumminkin tunkeusimme eteenpäin.
Niin, tunkeusimme eteenpäin, mutta se oli voimia koettelevaa hommaa. Pari kertaa menetimme hevosiakin, jotka syöksyivät tietämme reunustaviin pohjattomiin kuiluihin. Intiassa palkkaamistamme palvelijoista oli meillä kuukauden kuluttua ainoastaan viisi jäljellä, sillä muut olivat karanneet toinen toisensa jälkeen. Ja joka kerralla ne varastivat niin paljon kuin vain jaksoivat kantaa. Jäljellä oli meillä enää vain neljä, jotka myöskin karkasivat päivää ennen tapausta, josta nyt aion kertoa. Jäimme siis aivan kolmenkesken: professori, minä ja palvelijakoiramme. Meillä oli viisi hevosta, laatikollinen työvälineitä, aseemme ja muonaa muutamaksi viikoksi.
Puhkesi myrsky ja haimme suojaa muutamassa joskus aikojen alussa syntyneessä kallionhalkeamassa. Olimme siellä hevosinemme jokseenkin hyvässä turvassa. Ympärillämme suhisi ja paukkui raivoisa myrsky ukkonen jyrisi kauheasti tällaisessa kivierämaassa ja kallioitten seinämät vastasivat tuhansilla äänillä! Salamoi ja satoi lunta yht'aikaa, kiviä ja kallionlohkareita putoili sinne tänne ympärillemme. Olimme vaiti, sillä äänemme ei olisi kumminkaan kuulunut tuossa luonnon salamoivassa puheessa.
Nukahdimme keskelle elementtien raivoa. Olimme siksi väsyneitä, ettei maailman loppukaan olisi voinut estää meitä antautumasta tuon suloisen tunteen valtaan heittäytymällä kuolemanväsyneinä unen helmoihin. Ah, sinä ihana uni!
Herätessämme oli jo aamu. Kaikkialla vallitsi haudanhiljaisuus. Menimme ulos. Ja katso! Edessämme kohosi pilviä piirtävä vuorijono, joka pani sydämemme vapisemaan. Silmänkantamiin pohjoisessa ja etelässä ulottui tämä suunnaton kivimuuri keskeymättömänä jonona, pyörryttävän korkeina, lumivalkeina, ja varhaisen aamuauringon rusottamina vuorenhuippuina. Selvästi ja varmasti piirtyivät niitten särmikkäät hahmot sinitaivasta vasten.
"Noittenko yli?" sanoi Almkvist ja nyökähytti silmälaseillaan itään, "… ei milloinkaan! Ei ole ollenkaan luultavaa, että hakemamme olisivat kulkeneet noitten suunnattomien vuorien yli. Olemmehan kyllä jo parikin kertaa kiivenneet lumihuippuisia vuoria, mutta olihan se vaiva vain lasten leikkiä tämän rinnalla, jos nyt nimittäin yrittäisimme. Kääntykäämme takaisin. Eihän maksa vaivaa tyhjän tähden antautua tuollaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin."