"Minusta myrsky heikkenee."
"Niin, mutta meidänhän piti nukkua."
"Ethän sinä nuku, Wen Siang, sinähän vain makaat ja ajattelet."
Kaksi kokonaista vuorokautta pitää myrsky heitä makuusäkissä. Sitten kirkastuu ilma. On satanut paljon lunta. Mutta jää on yhtynyt kiinteästi maahan. On yhdentoista asteen pakkanen. Lumi kantaa. Reki kulkee liukkaasti ja seuraavat, pari päivänmatkaa vievät heidät kauas, mutta he eivät löydä jälkeäkään ei ihmisistä eikä eläimistä tässä äärettömässä ja hiljaisessa tyhjyydessä.
Linnut lentävät parvittain etelään. Talvi ajaa heidät pakosalle ja niitten poislähtö tekee yksinäisyyden vielä raskaammaksi ja ikävämmäksi.
Erik tähtää kiväärillään muudatta sivutse kiitävää lintuparvea, mutta
Wen Siang estää hänet ampumasta.
"Miksikä tappaa? Onko sinusta täällä liian paljon elämää? Sitäpaitsi on
Li'ssä kyllä ruokaa tarpeeksi meille kaikille."
Niin Li! He ikävöivät molemmat hyvää laivaansa. Mutta houkuttelevaa on myöskin tehdä päivänmatka eteenpäin, muonavarat kyllä riittäisivät ja keli on hyvä sileällä ja lujalla jäällä.
Mutta jos ilma muuttuisi? Jos alkaisi kolmen tai neljän päivän myrsky?
Mutta miksi ei voitaisi jättää jotakin onnenkin varaan? Illalla makuusäkissä punnitsevat he kysymystä: lähdemmekö vielä kauemmaksi, vai emme?