KALTIMO. (Kaltimo menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä.) Oletteko helsinkiläinen?
KAARLE WELLE. Tavallaan. Mutta vasta tästä aamusta alkaen. Tulen Saksasta, jossa olen syntynyt ja elänyt tähän saakka.
KALTIMO. Mutta Tehän puhutte aivan puhdasta suomea. — Welle-Fiorini… Oletteko ehkä sukua laulajatar Irja Fiorinille?
KAARLE WELLE. Sangen läheistä. Hän on minun äitini.
KALTIMO. (Tyrmistyy, ottaa askeleen taaksepäin.) Mi-i-tä? Ymmärsinköhän oikein —?
KAARLE WELLE. Kyllä, herra ministeri. Minä olen hänen poikansa.
KALTIMO. (Verkalleen toipuen hämmästyksestään, änkyttäen.) Suokaa anteeksi! Minä en osannut aavistaa… niin, en todellakaan tietänyt… tarkoitan: en tiennyt, että neiti Fiorinilla oli… niin, oli poika…
KAARLE WELLE. Minun syntymääni ei aikoinaan sanomalehdissä kuulutettu — minunlaiseni tapauksethan tavallisesti "karttavat julkisuutta", painetaan villaisella — eikä painomusteella.
KALTIMO. (Ei voi olla vähän hymähtämättä.) No niin… Mutta käykäähän istumaan! Arvelen Teillä olevan minulle jotakin asiaa. (Menee kirjoitustuolinsa luo ja osoittaa nuorukaiselle vierastuolia.) Olkaa hyvä!
KAARLE WELLE. Kiitän. (Istuutuu vasta, kun ministeri on istahtanut.) Niin, minulla on todellakin asiaa, vieläpä hiukan — uskallan sanoa — erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. — Asiani on aivan yksityisluontoinen. Mutta pidin kuitenkin parempana tulla tänne virastoon kuin kotiinne. Miksi — se selvinnee keskustelumme kuluessa. Heti aluksi on minun pyydettävä Teiltä, herra ministeri, ettei äitini missään tapauksessa saa vähintäkään vihiä minun käynnistäni täällä.