EDELMAN. Totta kai. Virka ennen kaikkea!
KALTIMO. (Vaimolleen.) Jäätkö sinä tänne?
LAINA KALTIMO. Jos herrat minusta huolivat… Tule sitten heti kerto… tarkoitan: hakemaan minua.
KALTIMO. Näkemiin! (Menee.)
BERG. (Vetää esille nojatuolin.)
LAINA KALTIMO. (Heittäytyy huolettomasti selkäkenoon ja nostaa toisen jalkansa toisen polven päälle.) Oikeastaan tällaiset päivälliset ovat hirveän rasittavia; ei malta olla syömättä liikoja. Lohi oli mainiota, mutta parsa vähän puisevaa. Pormestari moitti myöskin lientä liian kitkeräksi. Mutta eikö se oikeastaan kuulukin häränhännän luonteeseen? (Naurahtaa.) Vitsi ei ole minun, vaan karjanhoitohallituksen ylitirehtöörin — hän on aina sikamainen suustaan, se kuuluu tietysti ammattiin. Eikö totta? — Mutta, tuomari Berg, ettekö tarjoisi minulle tupakkaa? (Berg ottaa kotelon taskustaan ja tarjoo, sytyttää ja pistää itsekin palamaan.) Kiitos! Ei se hyvältä maistu, mutta jotakin pahettahan täytyy harjoittaa, ja tämän jäljet haihtuvat ilmaan. (Puhaltaa savukiehkuran.)
EDELMAN. Toisten paheiden seuraukset ovat kiusallisempia. (Käy istumaan.)
LAINA KALTIMO. (Hymyillen ja teeskennellen vapaata maailmannaista.) Niin, jollei osaa olla varovainen. — Hyvä isä, mitä minä nyt taas sanoinkaan! (Teeskennellen onnetonta.) On kai tuomari Berg naimisissa?
BERG. (Keveästi.) En vielä, armollinen rouva. (Istuutuu nahkatuolin laidalle.)
EDELMAN. Mutta rippikoulun käynyt; ei siis enää punastumisen pelkoa!