Tämä ei istuutunut, vaan laskeutui polvilleen Kirstenin eteen. Kirsten auttoi pystyyn kauniin puoli-intiaaninaisen.
— Antakaa minulle anteeksi, rakas rouva, että olen tullut teidän ja Halvorin väliin. Eilen illalla vasta kuulin häneltä, miten asian laita on. Myöskin hän on viaton. Vaikka jumaloin John Smithiä, olen valmis jättämään hänet ja pakenemaan aarniometsiin.
Kilpailijattaret syleilivät toisiaan itkien.
— Pitäkää te, rakas rouva, John Smith. Älkää koskaan jättäkö häntä. Te olette kumpikin toistenne rakkauden arvoiset. —
Pian kynti raskaassa kahvilastissa oleva priki hitaasti syvää vakoa Atlantiin. Matka edistyi silti nopeasti. Eräänä päivänä olimme tulleet niin pitkälle — hyvän matkan päähän päiväntasaajasta pohjoiseen — että saatoin sanoa Kirstenille:
— Ennen kello 12 ensi yönä, ellei kulkunopeutemme vähene, saamme nähdä Pohjantähden. Se on silloin vielä hyvin alhaalla, ainoastaan muutamia asteita taivaanrannan yläpuolella.
Kirstenin käsi vavahti kädessäni.
Kun kuusi lasia oli lyöty kello 10 illalla, aloimme kiikarilla etsiä tuota kaivattua tähteä. Puolen tunnin kuluttua näimmekin sen, mutta jälleen puolen tunnin kuluttua se oli hävinnyt näköpiiristä.
Saatoin Kirstenin hyttiin. Täällä hän lankesi polvilleen, kiittäen Jumalaa ja myöskin Pohjantähteä, joka Sokeritopan luona oli luvannut saattaa hänet läpi elämän ja viedä hänet kotiin Pohjolaan.
Tähän loppuu priki Delfinen satu.