— Jumaliste, eikös se vain kiljunutkin apua, ja Billy palasi sitä auttamaan — siinä vasta susi! huudahti sudenpyytäjä. Sydämeni lämpeni, kun ajattelin uskollista sutta, joka ei halunnut pelastua ystävänsä kustannuksella.
Seuraava tunti oli taas ankaraa maastoratsastusta, mutta olimme nyt lumenpeittämällä ylängöllä. Kun koiraparvi taas hajaantui, ponnistimme kaikki voimamme ja saimmekin ne pysymään isoilla kolmentoista ja puolen sentin jäljillä, jotka minun mielessäni olivat saaneet jo runollista hohdetta.
Ilmeisestikin koirat suosivat enemmän kahden pienemmän suden jälkiä, mutta saimme ne lopulta oikealle tolalle. Taas puolen tunnin ankara urakka, ja kun sitten ties kuinka monennen kerran nousin isolle laakiolle, näin kaukana edessäpäin vilauksen Vartiovuoren mustasta sudesta.
— Hurraa! Pahanmaan Billy! Hurraa! huusin tervehdykseksi ja muut yhtyivät huutoon.
Vihdoinkin olimme sen jäljillä, joille se itse oli meidät opastanut. Koiratkin yhtyivät iloomme haukkumalla äänekkäämmin, vinttikoirat päästivät ulvahduksen ja säntäsivät suoraan sitä kohti, ja hevoset korskuivat ja juoksivat ravakammin jännityksen tartuttua niihinkin. Musta susi vain oli hiljaa, ja nähtyäni kuinka iso ja voimakas se oli ja ennen kaikkea sen pitkät ja mahtavat leuat, ymmärsin miksi koirat pitivät enemmän niistä toisista jäljistä.
Pää ja häntä oikoisenaan se laukkasi poikki lumen. Kieli roikkui pitkällä ja sillä oli nyt totinen hätä. Pyytäjät tapailivat revolveriaan, vaikka susi oli vielä kolmensadan askelen päässä — he olivat lähteneet vuodattamaan verta, eivät urheilemaan. Mutta tuokion kuluttua susi taas katosi näkyvistä lähimmän kanjonin kätköön.
Kumpaan suuntaan se lähtisi nyt kanjonista? Ylös vuorelleenko vai alas parempaan suojaan? King ja minä arvelimme sen lähtevän ylöspäin, joten riensimme harjannetta pitkin länteen päin. Muut taas ratsastivat itää kohti odottaen vain otollista ampumistilaisuutta.
Pian olimme ratsastaneet kuulomatkan ulkopuolelle. Olimme erehtyneet — susi oli lähtenytkin alaspäin, mutta laukauksia ei vain kuulunut. Kanjonin saattoi ylittää siltä kohdalta. Pääsimme toiselle puolen ja käännyimme sitten täyttä laukkaa takaisin tarkastellen lumesta suden jälkiä, kukkuloilta sen liikkuvaa hahmoa tai kuulostellen tuulesta jotain elonmerkkiä siitä.
Satuloiden nahat narahtelivat, hevoset puhkuivat, niiden kaviot kapsahtelivat.
10