Kuusi viikkoa oli kulunut tavallista rataansa. Nuori jättiläinen liikuskeli eräänä päivänä askareissaan harvinaisen hiljaisena. Hänen kauniit kasvonsa olivat perin vakavat, eikä hän laulanut rahtuakaan sinä aamuna.
Hän ja Thor makasivat heinäkupojen päällä tuvan nurkassa. Sinä yönä poika heräsi monta kertaa kuullessaan toverinsa valittavan ja heittelehtivän unissaan.
Aamulla Corney nousi tapansa mukaan ja kävi ruokkimassa hevoset, mutta sisarten valmistellessa aamiaista hän heittäytyi uudestaan pitkäkseen. Hän nousi työläästi ja lähti taas töihinsä, mutta palasi varhain kotiin. Hän värisi kauttaaltaan. Oli kuuma kesäpäivä, mutta häntä ei vain saatu pysymään lämpimänä. Muutaman tunnin kuluttua tapahtui käänne, ja Corneyn kuume kohosi korkealle. Silloin perhe tiesi, että hän oli saanut takamaitten pelätyn kuumetaudin. Margat kävi keräämässä sylillisen pipsissewa-yrttejä valmistaakseen teetä, ja Corneyta kehotettiin juomaan sitä runsaasti.
Mutta kaikista yrteistä ja lääkitsemisistä huolimatta nuoren miehen tila paheni pahenemistaan. Kymmenen päivän kuluttua hän oli laihtunut ankarasti ja täysin työkyvytön. Eräänä hyvänä hetkenä, joita taudissa oli aina välillä, hän virkkoikin:
— Kuulkaas nyt, tytöt, en taida kestää enää kauempaa. On parasta, että lähden kotiin. Tänään olen siksi voimissani, että pystyn ajamaan ainakin osan matkaa. Jos voimani loppuvat, lepään vankkureissa, kyllä hevoset vetävät minut kotiin asti. Äiti parantaa minut viikossa tai parissa. Jos teiltä loppuu muona, ennen kuin palaan takaisin, lähtekää ruuhella Ellertoneille.
Niinpä tytöt valjastivat hevoset, ja vankkurit täytettiin puoliksi heinillä. Heikkona ja kalpeana Corney lähti ajamaan pitkää epätasaista tietä. Toiset tunsivat olevansa kuin yksinäisen saaren asukkaita, joiden ainoa vene on viety.
Tuskin puoli viikkoa oli kulunut, kun Margat, Loo ja Thor sairastuivat vielä ankarampaan kuumeeseen. Corney oli ollut sentään joka toinen päivä parempana, mutta näillä kolmella ei ollut ainoatakaan 'hyvää päivää'. Ennen pitkää korpikoti muuttui todelliseksi kurjuuden pesäksi.
Viikon päästä Margat ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta, ja Loo saattoi enää töin tuskin kävellä mökin ympäri. Hän oli urhea tyttö ja täynnä kujemieltä, ja hän se piti yllä heidän rohkeuttaan. Mutta hänen hilpeä pilailunsa kuulosti kaamealta, kun näki hänen kalpeat ja riutuneet kasvonsa. Aikaisemmasta sairaudestaan huolimatta Thor oli sittenkin heistä voimakkain, ja hän autteli toisia ja valmisti joka päivä yksinkertaisen aterian. Onneksi he kykenivät syömään enää vain rahtusen, sillä ruokaa oli vähän ja Corneyn tuloon vielä viikko.
Pian Thor oli ainoa, joka jaksoi pysytellä jalkeilla, ja kun hän eräänä aamuna laahusti leikkaamaan päivittäistä pikku viipaletta kallisarvoisesta sianlihasta, hän havaitsi kauhukseen, että koko kimpale oli kadonnut. Jokin eläin oli ilmeisesti varastanut sen pienestä laatikosta, jota säilytettiin mökin varjonpuoleisella seinustalla suojassa kärpäsiltä. Nyt heillä oli enää vain leipää ja teetä.
Thor oli aivan epätoivoinen, kunnes hänen katseensa osui tallin vaiheilla liikuskeleviin kanoihin. Mutta mitä se hyödytti? Näin heikkona hän olisi yhtä hyvin voinut ryhtyä pyydystämään peuraa tai haukkaa. Äkkiä hän muisti pyssynsä, ja kohta hän oli jo kynimässä lihavaa kanaa kattilaan pantavaksi. Hän keitti sen kokonaisena, koska se oli helpoin valmistustapa, ja kanakeitto oli ensimmäinen todella ruokahalua kiihottava ravinto, jota he olivat maistaneet moneen päivään.