Niihin aikoihin saapui uusi erä jäniksiä. Yksi niistä oli melkein samanvärinen kuin Pikku Sotahevonen, mutta ei läheskään yhtä nopea. Erehdysten välttämiseksi Mickey otti suosikkinsa kiinni, pani sen pehmustettuun lähetyslaatikkoon ja ryhtyi merkitsemään sen korvia junailijan reikäsaksilla. Sakset olivat terävät ja leikkasivat ohuesta korvalehdestä selvän tähden. Mickey tuumaili:
— Nyt saat tähden jokaisesta ajosta, jonka olet voittanut.
Hän leikkasi riviin kuusi tähteä. — Siinä ne nyt ovat, Sotahevonen. Olet takuulla vielä vapaa jänis, kun tähtiä on kolmetoista, niin kuin meidän lipussa oli silloin, kun päästiin vapaiksi.
Ennen kuin viikko oli päättynyt, Sotahevonen oli voittanut uudetkin vinttikoirat, ja sillä oli tähtiä niin paljon, että ne kiersivät koko oikean korvan ja osan vasentakin. Ja kun toinen viikko oli kulunut, kaikki kolmetoista juoksua oli juostu, ja Sotahevosella oli viisi tähteä vasemmassa ja seitsemän oikeassa korvassaan. Sanomalehdet saivat uutta kirjoitettavaa.
— Hurraa! huusi Mickey riemuissaan. — Nyt olet vapaa, Sotahevonen!
Kolmetoista on aina ollut onnenluku. Se ei ole vielä koskaan pettänyt.
9
— Kyllä, kyllä, minä myönnän, että lupasin, sanoi johtaja. — Mutta sen täytyy juosta vielä yhden kerran. Olen lyönyt sen puolesta vetoa uutta koiraa vastaan. Ei se siitä kärsi, kyllä se hyvin suoriutuu. Kuules nyt, Mickey, älä rupea hankalaksi. Vain yksi kilpailu nyt iltapäivällä. Koirat juoksevat kaksi ja kolme kertaa päivässä, miksei sitten jänis?
— Nepä eivät juoksekaan henkensä kaupalla.
— Joutavia.
Tarhaan oli tuotu paljon uusia jäniksiä, isoja ja pieniä, hiljaisia ja sotaisia. Kun Sotahevonen oli sinä aamuna syöksynyt satamaan, muuan iso ja pahansisuinen koiras oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja käynyt sen kimppuun.