Pyytäjä meni joen rannalle ja ulvoi vastauksen. Etäältä metsästä erkani varjomainen hahmo ja lähestyi jään poikki miestä, joka istui pölkyllä liikkumattomana kuin puunrunko. Se tuli aivan lähelle, kaarteli ja haisteli häntä, sitten sen silmät leimahtivat, se murisi kuin koira, joka on hieman vihoissaan, ja hiipi takaisin yöhön.
Siitä Renaud tiesi, ja ennen pitkää useat kaupunkilaisetkin tulivat tietämään, että heidän kaduillaan asusti suuren suuri harmaa susi, jota ennen pidettiin kahleissa Hoganin kapakan pihassa. Se oli koirien hirmu ja tappoi niitä, milloin vain sai tilaisuuden, ja jotkut väittivät, vaikka sitä ei voitu milloinkaan todistaa, että se oli tappanut muutaman puoliverisenkin, joka oli ollut juopotteluretkellä.
Tämän Winnipegin suden minä siis näin metsässä sinä talvisena päivänä. Halusin silloin mennä auttamaan sitä, mutta myöhemmin tulin toisiin ajatuksiin. En tiedä miten silloinen taistelu päättyi; susi on kuitenkin nähty monta kertaa jälkeenpäin, mutta sen sijaan ei kaikkia koiria.
Se poikkesi siis elämäntavoiltaan tyystin muista susista. Vaikka se olisi voinut asustaa vapaasti metsissä ja preerioilla, se valitsi mieluummin alituisen vaaran kaupungissa, jossa joka viikko oli menettää henkensä ja jokaisesta päivästä selvisi vain uhkarohkeudella tai etsimällä tilapäisen kätköpaikan vaikkapa puisten katukäytävien risteyksessä. Miehiä vihaten ja koiria inhoten se raivasi taistelemalla jokapäiväisen tiensä. Se karkotti rakit matkoihinsa taikka tappoi ne, milloin niitä oli vain yksi tai muutama. Se ahdisti juopuneita, karttoi pyssymiehiä, oppi välttämään pyydykset, jopa myrkytkin — emme osaa sanoa millä tavoin, mutta se tunsi ne, koska kulki niiden ohi kerta kerran jälkeen tai osoitti niille vain susimaista ylenkatsetta.
Winnipegissä ei ollut katua, jota se ei olisi tuntenut, ei poliisia, joka ei olisi aamuhämärissä nähnyt sen nopeasti liikkuvaa varjomaista hahmoa, kun se oli menossa jonnekin, ei koiraa, joka ei olisi kyyristynyt ja nostanut niskakarvojaan, kun kaikkitietävä tuuli toi viestin, että vanha ihmissusi liikuskeli lähettyvillä. Sen ainoa polku oli sotapolku, koko maailma oli sen vihollinen. Mutta sen synkissä, puoleksi tarumaisissa teoissa oli yksi toistuva, miellyttävä piirre — ihmissuden ei tiedetty koskaan tehneen pahaa lapsille.
5
Ninette oli erämaiden kasvatti kuten intiaaniäitinsäkin, mutta harmaasilmäinen, kuten normandialainen isänsä. Hän oli kuusitoistavuotias suloinen tyttö ja ikäisekseen oikea kaunotar. Kuka tahansa maakunnan varakkaimmista ja vakaimmista nuorista miehistä olisi ottanut hänet vaimokseen, mutta koska naisen sydän on arvaamaton, hän rakastui tietysti Paul des Rochesiin, tuohon puoliveriseen tyhjäntoimittajaan. Hauskannäköinen pelimanni, joka tanssi hyvin ja soitti taitavasti, oli haluttu vieras kaikissa kemuissa, mutta hän oli armoton juoppo ja kuiskailtiinpa sellaistakin, että hänellä oli jo vaimo Etelä-Kanadassa.
Renaudilla oli siis täysi syy kieltäytyä antamasta hänelle tytärtään, kun hän tuli kosimaan, mutta kiellosta ei ollut apua. Ninette ei tahtonut luopua rakastetustaan, vaikka olikin kaikessa muussa isälleen kuuliainen. Sinä samaisena päivänä, jona isä oli lähettänyt pelimannin tiehensä, lupasi tytär tulla tapaamaan häntä metsään, virran toiselle rannalle. Se kävi helposti päinsä, koska Ninette oli harras katolilainen ja jään poikki oli lyhyempi matka kirkkoon kuin sillan kautta.
Kävellessään lumisen metsän halki kohtauspaikalle Ninette huomasi, että iso harmaa koira seurasi häntä. Se näytti ystävälliseltä, eikä lapsi (sillä lapsi hän vielä oli) pelännyt ensinkään, mutta kun hän tuli siihen kohtaan, missä Paul odotti häntä, harmaa koira meni edelle ja murisi rintaäänellä. Paul vilkaisi siihen, tunsi sen valtavaksi sudeksi ja pötki pakoon — semmoinen pelkuri hän oli. Perästäpäin hän sanoi juosseensa hakemaan pyssyään. Hän varmaan unohti, missä se oli, koska kiipesi lähimpään puuhun etsimään sitä.
Ninette juoksi sillä välin jään poikki kotiin kertomaan Paulin ystävälle, missä vaarassa tämä oli. Kun puusta ei löytynytkään ampuma-asetta, urhoollinen rakastaja kyhäsi keihään kiinnittämällä puukkonsa oksaan ja onnistui sohaisemaan sillä Garoun päähän tuskallisen haavan. Vihainen peto ärisi pelottavasti, mutta pysytteli sen jälkeen matkan päässä ja osoitti selvästi aikovansa odottaa, kunnes mies tulisi alas. Mutta apujoukkojen saapuessa se muutti mieltään ja meni matkoihinsa.