Kuinka usein kuningaskuntien kohtalo onkaan uskottu lasten käsiin, jopa jonkin linnun tai nelijalkaisen eläimen huomaan! Naarassusi imetti Rooman valtakuntaa. Ja kerrotaan, että peukaloinen nostatti Oranian armeijan nokkiessaan murusia rummun kalvolta ja teki siten Englannissa lopun Stuartien vallasta. Ihmekö sitten, että uljaan porohirvaan huomaan uskottiin Norjan kohtalo ja myllyrattaan haltijan ennustelut toteutuivat.
Pahat ihmiset joilla oli petos sydämessään, kylvivät eripuraisuutta norjalaisten ja ruotsalaisten veljesten välille. "Alas unioni!" -huudosta tuli hyvin suosittu.
Voi mielettömiä kansoja! Olisittepa tulleet Sveggumin myllylle ja kuulleet, miten haltija lauloi rattaan siivellä:
Korppi ja leijona päättivät
käydä karhun kimppuun.
Vaan karhu se kalusi niiden luut
kun ne matkalla riitelivät.
Kaikkialla Norjassa oli kansalaissodan, vapaussodan, uhkaa. Pidettiin salaisia ja julkisia kokouksia, joissa aina oli joku rahalla voideltu liukaskieli suurentelemassa koettuja vääryyksiä ja lupaamassa mahtavan ulkovallan apua heti, kun he näyttäisivät, että aikoivat todella taistella vapauden puolesta. Kukaan ei julkisesti maininnut tätä valtaa. Se ei ollut tarpeellista; se arvattiin ja tiedettiin kaikkialla.
Todelliset isänmaanystävätkin alkoivat uskoa puheisiin. Heidän maansa oli kärsinyt vääryyttä. Nyt oli saatu auttaja hankkimaan sille oikeutta. Miehet, joiden kunnia oli ollut tahraton, rupesivat tämän vallan asiamiehiksi. Valtio kaivettiin täyteen maanalaisia käytäviä ja miinoja; yhteiskunta oli sotkeutunut salaliittojen verkkoon.
Kuningas, joka toivoi vain kansansa parasta, oli voimaton. Hän oli rehellinen ja vilpitön mies, mutta miten vastustaa näitä kaikkialle levinneitä salahankkeita? Hänen omat neuvonantajansa olivat väärän isänmaallisuuden sokaisemia. Näiden harhaanjohdettujen, saati sitten yhteisen kansan, mieleen ei varmaan koskaan juolahtanut, että he ajoivat ulkolaisen asioita.
Vain yksi tai pari taattua ja valikoitua miestä, jotka perivihollinen oli ostanut, tiesi todellisen tarkoituksen. Heidän johtajansa oli Borgrevinck, Nordlandin entinen maaherra. Hän oli suurkäräjien jäsen ja harvinaisen lahjakas mies, joka johtajaksi syntyneenä olisi jo aikoja sitten päässyt pääministeriksi, ellei olisi sekaantunut eräihin epäilyttäviin juttuihin ja menettänyt kansan luottamuksen. Koska ei ollut saanut haluamaansa tunnustusta eikä onnistunut kunnianhimoisissa pyrkimyksissään, hän oli myrtyneenä heti valmis yhteistoimintaan, kun vieraan vallan asiamies suoritti tunnusteluja. Aluksi hänen isänmaanrakkautensa vaati tyynnyttelyä, mutta suunnitelmien kehittyessä sekin kävi tarpeettomaksi, ja luultavasti hän oli ainoa koko laajalle levinneestä salaliitosta, joka oli valmis kukistamaan unionin vieraan maan hyväksi.
Valmisteltiin suunnitelmia, armeijan upseereja johdettiin harhaan ja taivutettiin salaa kapinan puolelle juttelemalla kauniisti "maan kärsimästä vääryydestä". Borgrevinckistä tuli joka siirron jälkeen yhä eittämättömämmin toiminnan johtaja, kunnes hän riitaantui "pelastajan" kanssa korvauksesta. Oltiin kyllä valmiita antamaan suunnattomia rikkauksia, mutta ei lainkaan kuninkaallista valtaa. Erimielisyys kasvoi. Borgrevinck kävi edelleenkin kaikissa kokouksissa, mutta yritti entistä tarmokkaammin keskittää vallan omiin käsiinsä. Edistääkseen kunnianhimoisia aikeitaan hän oli valmis tarpeen vaatiessa liittymään jopa kuninkaan puolueeseen. Pettämällä kannattajansa hän ostaisi oman pelastuksensa. Mutta sitä varten hän tarvitsi todisteita. Hän alkoi sen vuoksi koota allekirjoituksia maan itsenäisyysjulistukseen, joka itse asiassa oli verhottu tunnustus maanpetoksesta. Monet johtajista hän oli houkutellut allekirjoittamaan asiakirjan ennen Laersdalsorenin kokousta. Sinne kokoontui alkutalvesta parikymmentä isänmaanystävää, joista toiset olivat huomattavassa virka-asemassa ja kaikki eteviä ja vaikutusvaltaisia miehiä. Siellä, ahtaassa tunkkaisessa vierashuoneessa, he suunnittelivat, pohtivat, kyselivät. Siellä lausuttiin julki monet suuret toiveet ja tehtiin mahtavia tulevaisuudensuunnitelmia.
Ulkona talviyössä makasi iso valkoinen poro aidan vierustalla. Se oli valjastettu reen eteen ja nukkui hangella pää kyljelle taivutettuna tyynen härkämäisenä, mitään ajattelematta. Sisällä huoneessa istuvien pohdiskelijoiden vai tämän härkämäisen hangella nukkujanko luulisi pystyvän ratkaisemaan kansan kohtalon? Kumpi oli israelilaisista voimakkaampi, kuningas Saulin parrakas neuvosto vai huoleton paimenpoika, joka Betlehemissä nakkeli kiviä puron yli?