Yhä vain eteenpäin kuten lumipilvi, jota myrsky ajaa edellään, kuten pyörretuuli, joka puhaltaa Suletindin olan ja Torholmenbraen polvien yli, näiden kahden portilla istuvan jättiläisen ylitse. Niin nopeasti, ettei yksikään ihminen tai eläin pystynyt seuraamaan, yhä korkeammalle, yhä etäämmäksi. Menon nykivät vain korppi, joka liiteli perässä lentäen toisin kuin korpit yleensä, ja sama tuttu haltija, joka lauloi nyt sarvien välissä:
Onni, onni, Norjan onni valkohirvaalla ratsastaa!
Tvidehaugilla poro ajajineen hävisi kuin suolla leijuva usva jonnekin hämärään kaukaisuuteen, Jotunheimeniin, pahojen henkien kotiin, ikuisen lumen maahan. Lumimyrsky hävitti kaikki jäljet, eikä yksikään ihminen tiedä heidän loppuaan.
Norjalaiset heräsivät kuin kauheasta painajaisunesta. Kansallinen tuho oli torjuttu; ketään ei tuomittu kuolemaan, sillä ei ollut todisteita, kun ilmiantajan elämänrata oli päättynyt.
Tuosta kelvottomasta, joka oli vähällä myydä maansa, ja valkohirvaasta, joka nujersi hänet, ei sen koommin kuultu enempää. Mutta Jotunheimenin lähettyvillä kerrotaan, että myrskyöinä, kun lumi tuiskuaa ja tuuli riehuu metsissä, ohi kulkee joskus hirmuista kyytiä suunnaton valkoinen, hehkuvasilmäinen poro. Se vetää lumivalkoista ahkiota, jossa on parkuva valkopukuinen ihmisolento, ja poron pään päällä, sarvien välissä, hyppelee ruskeanuttuinen, valkopartainen myttytonttu, joka kumartelee ystävällisesti irvistellen ja laulaa Norjan onnesta, valkohirvaasta.
Sanotaan sen olevan sama selvänäkijä, joka lauloi Sveggumin myllypadolla eräänä kevätpäivänä, jolloin koivut olivat kevätpuvuissaan ja iso lempeäsilmäinen vaadin saapui yksinään tunturilta ja palasi takaisin pienen valkoisen vasan kanssa, joka hitaasti ja nöyränä asteli sen rinnalla.
End of Project Gutenberg's Eläinten sankareita, by Ernest Thompson Seton