Vihasta ja raivosta ärjyen karhu emo kääntyi vihollista vastaan.
Piu! jo tunsi hervahtavansa ja kuolevansa, olkapää läpi ammuttuna. Ja ne kolme pientä penikkaa, tietämättä mitä tehdä, juoksivat takaisin emonsa luo.
Piu! pau! ja Rasavilli ja Käherikkö vaipuivat kuolonkouristuksissa sen viereen ja Vahb, kauhistuneena ja ymmällään, juoksi piiriä niiden ympäri. Sitten se, tuskin itsekään tietäen miksi, pyörsi ympäri ja hyökkäsi hirsimurrokkoon ja katosi, kun vielä viimeinen pau viuhautti hänellekin pistävän tuskan ja ruhjoi takakäpälän kelvottomaksi.
Tästä sai postitoimisto nimekseen "Neljä-Karhua". Eversti näytti olevan hyvillään siitä, mitä oli tehnyt; ja taisipa hän sitä kehaistakin.
Mutta kaukana Anderson's Peakin metsissä olisi samana yönä voitu nähdä pienen ramman karhun poikasen vaeltavan, ontuen ja jälkeensä jättäen veritahran joka kerta, kun yritti laskea alas takatassunsa; itkien ja vikisten, "moamo! moamo! voih, moamo, missä sinä olet?" sillä sen oli kylmä ja nälkä, ja jalkaan koski niin kipeästi. Mutta ei ollut emoa tulemaan hänen luokseen, eikä hän uskaltanut palata sinne, mihin oli hänet jättänyt, ilman päämäärää hän vain hongikossa harhaili.
Sitten hän vainusi outoa eläinhajua ja kuuli raskaita askelia; ja kun hän ei tiennyt mitä muuta tehdä, niin hän kiipesi puuhun. Samalla tuli puun alle joukko isoja, pitkäkaulaisia, hoikkakoipisia eläimiä, jotka olivat vielä moamoakin korkeampia. Kerran ennen hän oli niitä sen näköisiä nähnyt, eikä hän niitä silloin pelännyt, sillä olihan moamo mukana. Mutta nyt hän pysyi puussa hyvin hiljaa, ja isot eläimet lähelle tultuaan pysähtyivät ruohoa poimimaan ja sitten sieraimiinsa puhaltaen juoksivat pois näkyvistä.
Hän pysyi puussa melkein aamuun saakka ja oli silloin niin kankeana, että tuskin pääsi maahan kapuamaan. Mutta sitten nousi lämmittävä aurinko, ja etsiessään marjoja ja muurahaisia hän alkoi jaksaa paremmin, sillä hänen oli kovin nälkä. Sitten hän palasi takaisin Pineyn rannalle ja pisti haavotetun jalkansa jääkylmään veteen.
Hän aikoi palata takaisin vuorille, mutta täytyihän sitä vielä käydä sillä paikalla, johon moamo ja veljet olivat jääneet. Kun iltapäivä lämpeni, niin hän astua nilkutti hongikkoa virran suuntaan ja sitten Graybullin rantoja alaspäin, kunnes tuli sille paikalle, jossa eiliset kalakestit oli pidetty; ahnaasti hän purra rouskutteli päitä ja muita tähteitä, mitä löysi. Mutta tuuli kantoi siihen outoa kamalaa hajua. Tämä pelotti häntä, ja kun hän kulki alas sinne päin, päin, missä oli viimeksi emonsa nähnyt, niin haju kävi pahemmaksi. Hän tirkisteli varovaisesti sitä paikkaa ja näki siellä lauman kojootteja jotain repimässä. Mitä ne repivät, sitä hän ei tiennyt; mutta emoa ei näkynyt, ei kuulunut, ja se löyhkä, joka teki niin pahaa ja pelotti häntä, oli vielä entistäkin kamalampi, hän sen vuoksi rauhallisesti kääntyi takaisin Ala-Pineyn hirsimurrokkoa kohti eikä enää milloinkaan palannut takaisin kadonneita omaisiaan etsimään. Emoansa hän kaipasi enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta mikä lienee korvaan kuiskannut, että se oli suotta.
Kun yökylmä vaipui maille, niin hän kaipasi emoaan yhä enemmän ja enemmän ja liikutteli sinne tänne onnahdellessaan, yksinäinen pikkuinen orpo raukka. Ei se ole eksynyt, jolla ei kotoa ole, mitä etsiä, hän oli vielä eksynyttä kurjempi ja yksinäisempi, jalkoja pakotti ja vatsa vaati sitä juomaa, jota ei enää milloinkaan saisi. Yöllä hän löysi onton puun ja sen sisään ryömien koetti nähdä unta, että moamon suuret karvaiset käsivarret häntä syleilivät, ja sitä hän hönötteli nenäänsä, kunnes vaipui uneen.