Ne olivat niin kevyttä tavaraa, että niihinkin aikoihin satakunta naulaa nahkoja saattoi maksaa sadasta viiteentuhanteen dollariin, niin että mies, jolla oli kimppu hyviä turkisnahkoja, oli kapitalisti. Erämiehet niistä ansaitsivat hyvät rahat, kauppiaat vielä enemmän, sillä tavarassa maksaen he lisäsivät voittonsa kahdenkertaiseksi; mutta Albanyn välikauppiaitten voitot olivat vielä paljoa suuremmat ja New Yorkin vientikauppiaitten aivan suunnattomat.
Oliko siis ihme, että erämiehet olivat vallanneet maata paljoa laajemmalta kuin siirtolaiset taikka edes kullankaivajat; ja muutaman nahkan kaupan vuoksi tehtiin enemmän pahoja rikoksia, enemmän rohkeita ryöstöjä kuin minkään muun laillisen liikkeen alalla. Rolf ei näistä asioista vuosi takaperin tiennyt mitään, mutta hän oppi minkä ennätti ja Warrenin huomautukset nahkoista painuivat yhä arvokkaammiksi hänen mieleensä. Ne saivat joka seikasta aina matkan alusta pitäen uutta vahvistusta.
Aamupäivä kului, eikä Billiä vaan kuulunut; kun siis iltapäivällä siihen tuli muutamia paljasjalkaisia poikia, niin Rolf sanoi heille: "Tietääkö kukaan teistä missä Pietari Vandamin talo on?"
"Kyllä, se on aivan tuossa", ja he osottivat suurta hirsitaloa, joka oli vain satakunnan askeleen päässä.
"Tunnetteko hänet?"
"Kyllä, hän on minun isäni", sanoi auringonpaahtama, teerenpisamainen poika.
"Jos tuot hänet nyt heti tänne, niin saat kymmenen senttiä. Sano, että minä olen Warrenin miehiä, ja että täällä on tavaroita."
Pojat pyyhälsivät matkaan kuin villihevoset, niin että pöly lensi, sillä kymmenen senttiä oli suuri raha siihen aikaan. Ja sangen pian ilmestyi rantaan pitkä punakka mies. Hän oli hollantilainen vain nimeltään. Ensi näkemältä häntä ei juuri olisi muista jätkistä erottanut, mutta oli hän kuitenkin lihavampi ja lähempää katsoen hän näytti toimeliaammalta.
"Oletko sinä Warrenin miehiä?"
"Olen".