Pensaista kuului raskas huoahdus, kuului toisia vähin ajoin. Kuonab näytti hampaansa ja viittasi sinnepäin. Rolf tarttui pyssyynsä, Skookum hyppäsi veneestä ja vähäistä myöhemmin päästi sotahuutonsa läheltä viidakosta.
Miehet hyökkäsivät eteenpäin, pyssyt kädessä, mutta Kuonab neuvoi: "Pitäkää varanne! Ehkä se odottaa."
"Jos niin on, niin se kyllä voi saada meistä jonkun", sanoi Rolf naurahtaen, sillä hän oli kuullut ison hirven tavoista.
Puiden suojassa seisten he odottivat, kunnes Van oli panostanut uudelleen kaksipiippuisen pyssynsä, sitten he varovasti lähestyivät. Ehtimän takaa kuului hirven voimallisia, rajuja puhalluksia. Skookuminkin ääni kuului tiheiköstä, ja lähestyessään paikkaa he näkivät valtavan eläimen makaavan maassa pitkänään, silloin tällöin heitellen päätään ylöspäin ja samalla päästäen kamalan tuskaäänen.
Intiani ampui luodin hirven aivoihin, sitten kaikki vaikeni; surunäytelmä oli päättynyt.
Mutta nyt heidän huomionsa kääntyi Van Cortlandtiin. Hän horjui, hoiperteli, hänen polvensa vapisivat, kasvot kalpenivat, hervottomana hän vaipui kaatuneen puun tyvelle. Sitten hän peitti kasvot käsillään, hänen jalkansa polkivat maata, olkapäät nytkähtelivät ylös ja alas.
Toiset eivät sanoneet siihen mitään. He älysivät merkeistä ja eleistä, että nuori Van Cortlandt, niin mies kuin olikin, ainoastaan ankarilla voimanponnistuksilla saattoi pidättää itsensä hysterisestä itkusta ja nyyhkytyksestä.
Ei vielä silloin, mutta seuraavana päivänä sanoi Kuonab: "Muutamille se tulee sen jälkeen, kun he ovat tappaneet, toisille ennen, niinkuin sinulle, Rolf. Minulle se tuli silloin, kun tapoin ensimäisen tshipmukkini, silloin kun varastin isäni lumot."
Otuksen nylkemisessä ja lihaamisessa oli moneksi tunniksi työtä. Onneksi he jo olivat lähellä kotoaan. Retkikunnan mielenlaadussa tapahtui ihmeteltävä muutos. Kuonab puhutteli kahdesti Van Cortlandtia, viimeksi mainitun yhdessä heidän kerallaan täydessä touhussa korjatessa talteen hänen hirvensä lihoja. Hän tahrautui, hieraantui, ryvettyi otuksen lihasta, karvoista ja verestä, ja kun he illalla istuivat mökissä tulen ääressä, niin Skookum nousi, oikoi itseään, haukotteli ja lähti vakain aikomuksin astumaan, laski kuononsa asianajajan käteen, nuolasi sitä ja laskeutui sitten hänen jalkoihinsa maata. Van Cortlandt vilkasi Rolfiin, kummankin silmissä oli naurun välähdys. "Nyt on kaikki hyvin. Voitte nyt silitellä Skookumia, pelkäämättä että se runtelee raajanne. Se on päättänyt ruveta ystäväksenne. Te olette vihdoinkin meikäläinen"; ja Kuonab katseli ja kaksi pitkää norsunluun-valkeata hammasriviä loisti hänen hymyillessään.