[LXXII.]
Retki maan poikki.
Vielä samana iltana lähti Rolf paluumatkalle, vieden mukanaan vereksimmät tiedot ja komentajan raportit.
Hän oppi vähitellen tuntemaan maan tarkoin, ja aito metsänkävijänä hän muisti paikat niin tarkkaan, että saattoi palata aivan samaa tietä kuin oli tullutkin. Se ei ehkä ollut paras suunta, mutta siitä oli se etu, että hän saattoi käyttää kaikkia menomatkallaan rakentamiaan lauttoja; siten häneltä säästyi paljon kallista aikaa.
Menomatkalla hän oli nähnyt monta valkohäntähirveä ja yhden karhun ja joka yö kuullut sutten ulvovan; mutta aina etäältä. Toisena yönä, aivan salon sydämessä, sudet olivat hyvin lähellä ja pitivät rumaa ääntä. Rolf oli pimeässä asettunut yötelalle. Hän teki pienen tulen semmoisista risuista, mitä kopeloiden käteen sattui, ja tulen valossa hän sitten parinkymmenen askeleen päässä huomasi kaatuneen kuusen. Hän otti kirveensä ja meni sen luo, ja samalla nousi, viiden askeleen päässä tästä puusta, maasta susi etujaloin kaatuneelle puulle ja katsoi häneen uteliaana. Kauempaa kuului susien ulvontaa ja pian tämäkin kohotti kuonoaan ja päästi pitkän sujuvan ulvahduksen.
Rolf oli jättänyt pistoolinsa tulen luo; kirveellä hän taas ei uskaltanut heittää petoa, hän kun siten olisi jäänyt aseetta. Hän kumartui maahan, otti kalikan ja nakkasi sen päin sutta. Eläin väisti sen lyyhistymällä, peräytyi sitten puun luota jonkun askeleen ja katseli häntä, osottamatta ilmeistä pelkoa enempää kuin vihamielisyyttäkään. Toiset sudet ulvoivat; Rolfia pelotti. Hän peräytyi varovasti tulen luo, otti pistoolinsa ja lähti jälleen kaatuneen kuusen luo, mutta susia ei hän enää nähnyt, vaikka hän kuulikin niiden ulvovan kaiken yötä; hän ylläpiti kahta suurta valkeata suojakseen.
Kuului susien ulvontaa; Rolfia alkoi pelottaa.
Aamusella hän tavalliseen aikaan lähti matkaan, ja puolen tuntia kuljettuaan hän huomasi suden ja myöhemmin kaksi, jotka juoksivat hänen jälkiään, pysytellen muutaman sadan askeleen päässä. Ne eivät koettaneet häntä saavuttaa, vaan päin vastoin pysähtyivät aina kun hänkin seisahtui; ja taas jos hän kulki nopeammin, niin kiirehtivät nekin, koiransukuista luontoaan noudattaen. Rolf kaipasi nyt pitkää pyssyään; sudet eivät tulleet niin lähelle, että niihin olisi pistoolilla ulottunut. Ne menettelivät sillä tavalla, ikäänkuin olisivat tarkalleen tienneet, kuinka lähelle saattoivat tulla pelkäämättä pistoolia. Tiedustelija koetti houkutella ne väijytykseen: kuljettuaan erään harjun poikki hän hiipi vähän matkaa taapäin ja piiloutui jälkiensä viereen. Mutta tuuli kantoi susille tiedon hänen juonestaan ja ne istahtivat odottamaan, kunnes hän lähti piilopaikastaan matkaa jatkamaan. Kaiken päivää nämä molemmat kummat kulkukoirat häntä seurasivat, osottamatta nälän taikka pahain aikeitten oireita; mutta kun hän kolmen aikaan iltapäivällä oli kulkenut erään joen poikki, ei hän niitä sen koommin nähnyt. Monta vuotta perästä päin, kun Rolf oli oppinut paremmin tuntemaan suden tavat, hän luuli niiden seuranneen paljaasta viattomasta uteliaisuudesta — ehkäpä siinäkin toivossa, että hän tappaisi hirven, josta ne sitten saisivat osansa. Ja se että ne jättivät hänet, tapahtui siitä syystä, että ne olivat tulleet oman kotipiirinsä rajalle; ne olivat saatelleet hänet pois omilta metsämailtaan.
Kun hän illalla majautui, niin hän oli kuudenkymmenen mailin päässä Ticonderogasta, mutta hän oli päättänyt kulkea tämän välin yhdessä päivässä. Olihan hän luvannut, että viikon kuluttua palaisi takaisin. Vanhemmat tiedustelijat olivat epäillen pudistelleet päätään, mutta hän, sääriinsä luottaen, oli päättänyt pitää sanansa. Tuskin hän uskalsi uinahtaa, pelosta että nukkuisi liian kauan. Kymmenen aikaan hän pani maata. Kuun piti nousta yhdentoista aikaan ja kun se olisi kolme tuntia ylennyt, niin piti valoa olla riittävästi, hänen voidakseen jatkaa matkaa. Ainakin puolenkymmentä kertaa hän hätkähti valveille, peläten liian kauan nukkuneensa, mutta kun kuu vielä olikin matalalla, niin hän rauhottui ja nukkui uudelleen.
Vihdoin kuu, neljä tuntia ylettyään, oli ennättänyt korkealle ja metsissä oli valoisaa ihalassa kuutamossa. Huuhkaja "hu-hu"-huhuili, etäältä kuului suden pitkäveteinen, lauhkea, alakuloinen ulvonta, kun Rolf oli ateriansa päättänyt, kuivaa lihaa pureskellut, vyönsä kiristänyt ja lähtenyt pitkälle ankaralle päivämatkalleen, josta häntä vanhan Kreikan aikoina olisi muistettu monellakin ylistysrunolla.