Trampp, trampp, trampp, trampp, — herkeämättä, väsymättä, tunti toisensa jälkeen. Kello viiden aikaan hän oli Ukkospuron luona; tuskin enää oli kahdeksaa mailia matkan päähän; hänen jäsenensä olivat hellät, jalat olivat arat, hän oli luihin ja ytimiin saakka väsynyt, mutta hänen sydämensä oli iloa täynnään.
"Sanomia taistelusta, sanomia voitosta", — tämä ajatus antoi voimia. Viisi mailia jäi jäljelle; matkat olivat nyt tasaiset, pitkin ajettuja valtateitä, mutta sanansaattaja olikin jo uupunut. Hän astui pitkin askelin, juostavansa hän oli juossut; aurinko oli matalalla lännessä, hänen jalkansa vuosivat verta, turtunut oli airuen ajatus, turtuneet hänen säärensä, mutta hän harppasi harppaamistaan. Hän kulki ohi kotien, mutta ei niistä välittänyt.
"Tule huoneeseen ja lepää", kutsui joku, joka ei nähnyt muuta kuin väsyneen matkamiehen. Rolf pudisti päätään, mutta ei sanaa suonut vaan harppasi edelleen. Vielä maili — yksi lyhyt maili enää, hänen täytyi kestää; jos hän istahti, niin hän pelkäsi, ettei enää pääsisi nousemaan. Vihdoin tuli linna näkyviin. Kooten silloin kaikki voimansa hän rynnisti juoksuun heikkona, niin heikkona, että jos hän olisi kaatunut, niin tuskin olisi nousemaan päässyt. Hitaasti, mutta sittenkin juoksua eteenpäin, — ja vihdoin, punaisen auringon laskiessa, hän kulki portitse. Hänellä ei ollut oikeutta antaa tietojaan kenellekään muulle kuin kenraalille, mutta ne luettiin hänen silmistään. Vartio puhkesi hurraahuutoon, ja yhä juosten, vaikka horjuen, Rolf oli pitänyt sanansa, tehnyt pikamatkansa, tuonut sanomat ja onnellisesti päässyt perille.
[LXXIV.]
Van Trumperien luona uudelleen.
Mitä syytä on ottaa paremmin vastaan semmoinen airut, joka tuo hyviä uutisia, kuin semmoinen, joka tuo huonoja? Eihän hän tee uutisia, hän vain tekee velvollisuutensa, saman kummassakin tapauksessa. Hän ei ole muuta kuin postin kuljettaja. Mutta niin sen asian laita aina kumminkin on. Faarao löi kuoliaaksi huonon sanoman tuojan; sellainen on ihmisluonto. Ja kenraali Hampton taas kutsui kookkaan nuorukaisen omaan pöytäänsä aterioimaan, kunnioittaakseen häntä, saadakseen tarkempia yksityistietoja, ylpeilläkseen joka seikasta, ikäänkuin se olisi ollut hänen ansiotaan. Tieto Rolfin ihmeteltävästä matkasta kulki miehestä mieheen, kaikkialla siitä kerrottiin, ja Albanyyn lähetetyissä sanomissa häntä kiittäen mainittiin erinomaisen ansiokkaista palveluksista viestien kuljettajana.
Kolme päivää oli Lentävä Kittering paikan sankari; sitten saapui toisia sanantuojia, joilla oli toisia uutisia, ja elämä jatkui edelleen.
Tiedustelijat eivät olleet tähän saakka käyttäneet minkäänlaista virkapukua, mutta kun brittiläiset olivat saaneet kiinni yhden heistä ja muka vakoojana hänet ampuneet, niin tuli käsky, että tiedustelijain tuli ruveta armeijan jäseniksi ja käyttää virkapukua.
Moni sen vuoksi hylkäsi koko toimen; toiset, kuten Kuonab, suostuivat vastahakoisesti, mutta Rolfissa oli sotainen into virinnyt, ja hän oli ylpeä uudesta puvustaan.
Harjotukset olivat kylläkin ikävät, mutta niitä ei kauaa kestänyt. Oli sitten lähetettävä viestejä Albanyyn. Kenraali, osaksi halusta osottaa Rolfille kunniaa, valitsi hänet tätä viestiä viemään.