Amerikan kansa alkoi juuri oppia, kuinka totta tämä oli. Ne pökköpäät, jotka johtivat, olivat jo itsensä ilmaisseet, ja kesällä 1813 saatiin jos kuinka paljon lisätodistuksia. Toukokuu, kesäkuu ja heinäkuu saivat kuluneeksi, ja monet viestit Rolf sillä ajalla kuljetti, monia surullisiakin niiden joukossa. Stony Creekin, Beaver Damin ja Niagaran tappiot olivat ankaria iskuja läntisellä rajalla taistelevalle armeijalle. Kesäkuussa urhea mutta varomaton luutnantti Sidney Smith joutui Champlain järvellä kahden aluksensa keralla väijytykseen. Amerikkalaiset siinä menettivät "Growlerin" ja "Eaglen" ja järvellä oleva brittiläinen laivasto sai niistä vahvistusta.
Näitten menestysten rohkaisemina brittiläiset joukot tekivät Champlain järven pohjoispuolelta hyökkäysretken toisensa jälkeen amerikkalaiselle alueelle, hävittäen, mitä eivät voineet mukanaan kuljettaa.
Rolf ja Kuonab lähetettiin tiedusteluille niille seuduin, jotta he, mikäli mahdollista, voisivat ajoissa antaa tiedon suuremmista hävitysretkistä.
Amerikkalaiset eivät mielellään käyttäneet intianeja sodassa; englantilaisilla taas ei ollut semmoisia epäilyksiä, ja paljon punanahkoja taisteli heidän liittolaisinaan. Kuonabin suhteen tapahtui kuitenkin amerikkalais-riveissä poikkeus, koska valkoinen toveri takasi hänen puolestaan, ja Canadan rajoilla hänestä oli hyvä apu, koska hän osasi vähän ranskaa ja saattoi vapaasti kuljeskella Canadan kylissä, jossa häntä ei osattu epäillä amerikkalaiseksi tiedustelijaksi.
Hän siis lähti yksin matkaan ja kulki laajalti. Hän tunsi maan melkein Montrealiin saakka ja hiiviskeli heinäkuun lopulla Odletownin seuduilla, jossa hän kuuli muutamia semmoisia hajanaisia lauseita, että paikalla halusi saada enemmänkin tietoja. "Eversti Murray —tuhatkaksisataa miestä — neljäsataa miestä -"
Rolf sillä aikaa lymysi La Colle Millin seuduilla metsissä. Hän näki sinne tulevan sotaväkeä komppanian toisensa jälkeen, kunnes kylässä oli koolla noin viisisataa miestä. Yön tullen hän päätti mennä lähemmäksi. Hän lähti metsästä ja kulki varovasti avoimen maan poikki.
Heinä oli tehty ja suurin osa jo latoonkin vedetty, mutta vainion keskellä oli vielä heinäruko. Rolf oli juuri lähellä tätä rukoa, kun hän samalla kuuli sahalta päin sotamiesten ääniä. Pian sieltä tuli näkyviin suuret joukot, kantaen peittojaan mukanaan. Nähtävästi sahassa ei ollut kaikille sijaa, jonka vuoksi osa aikoi majautua vainiolle.
Tiedustelija alkoi peräytyä, kun samalla takaapäin kuului toisia ääniä, jotka ilmaisivat sieltä päin olevan tulossa toisen joukon, niin että Rolf joutui kahden tulen väliin. Muuta paikkaa ei ollut, mihin piiloutua, kuin heinäruko. Hän kohotti sen reunaa ja ryömi alle, mutta se oli täynnään ohdakkeita ja okapensaita. Siinä olikin syy, miksi ruko oli jätetty pellolle, ja Rolf sai nyt tyytyä näitten piikkien tarjoomaan mukavuuteen.
Nopeaan hänen sydämensä jyskytti, kun hän kuuli aseitten kalskeen ja jalan poljennan lähenemistään lähenevän; sitten alkoi kuulua miesten ääniä. Hän kuuli myös selvin sanoin, että kumpikin osasto aikoi jäädä siihen yöksi, ja hän huomasi olevansa melkein kokonaan piiritetty. Miehet puhuivat ääneensä, alkoivat sitten valmistaa vuoteitaan, ja hän kuuli jonkun sanovan: "Tuolla on heinäruko, ota siitä heiniä."
Sotamies lähestyi, ottaakseen sylillisen heiniä, mutta puhkesi sadatteluihin ja kirouksiin, kun hänen paljaat kätensä saivat naarmuja ohdakkeista ja okaista. Toverit nauroivat hänelle ja silloin hän palasi tulelle ja uhkasi suuttuneena sytyttää heinäruon palamaan. Heti tulikin mies takaisin palava kekäle kädessään.