"Ugh, minä löydän", ja intiani osotti pientä, pystykorvaa keltaista koiraa, joka seurasi hänen kintereillään.
"Onnea matkalle, hän oli parhaita miehiämme", sanoi kenraali, kun intiani poistui. Ja hän lisäsi sitten: "Ottakaa mukaanne pari miestä, ja tässä, ottakaa tämä", ja hän ojensi intianille pullon.
Ja siten tapahtui, että Rolf päivän koitossa makasi paareilla, joita kolme tiedustelijatoveria kantoi. Skookum juoksenteli edellä, nuuskien ja vilkuillen suuntaan ja toiseen, — varmaankaan he eivät tällä kertaa joutuisi väijytykseen.
Ja siten oli puukon hukkuminen, — onnettomuuksista suurin, joka ennen muita oli Rolfissa herättänyt kapinallisia ajatuksia, muuttunut hänelle elämän tieksi, hänen vankilansa avaimeksi, kultakahleeksi, joka hänet turmasta pelasti.
[LXXXV.]
Sairashuone, vangit, koti.
Vaunujakin olisi ollut saatavana ja rattaita, mutta kun tie oli kolea, niin he kolmen vuorotellen kantoivat paareja ja kulkivat alas järven rantaan, jossa nopeaan sujuva kanuu oli varalla, ja kahden tunnin kuluttua haavotettu kannettiin Plattsburgin sairashuoneeseen.
Sääri pantiin paikalla lastoihin, haavat sidottiin, sairasta lämmitettiin, syötettiin ja puhdistettiin. Kun aamuaurinko paistoi huoneeseen, niin se oli jo rauhan ja tyyneyden maja.
Kenraali tuli ja istui vähän aikaa hänen vieressään, ja sanat, jotka hän lausui, tuottivat Rolfille runsaan, ilahuttavan korvauksen hänen haavoistaan. MacDonough niinikään kulki sairashuoneen kautta ja hänen läsnäolonsa lämpöiset väreet karkottivat kuoleman monenkin haavottuneen lähettyviltä, jolta elinvoimat olivat vähiksi vuotaneet, jonka sielu jo vaelsi kuoleman partaalla, valmiina antautumaan.
Rolf ei silloin täysin älynnyt, mutta myöhään jäljestä päin hän tajusi, että siinä ilmeni näitten kuluneitten sanain merkitys: "Hän täytti heidät uudella hengellä".