Nyt hän tutustui sotavankeihinkin. Niitä oli toista sataa, kaikki tarkkaan vartioituja. Omituisia tunteita hänessä herätti niiden näkeminen. Vankien pitäminen oli hänestä niin epäamerikkalaista. Mutta hän käsitti, että oli tarpeellista pitää niitä pantteina, vangiksi joutuneiden amerikkalaisten vaihtamista varten.
Muutamat olivat synkkiä raakalaisia, mutta monta oli hyväluontoista ja ystävällistäkin, hilpeätä ja tuttavallista.
Hänen käydessään niitä toisen kerran katsomassa tervehti häntä tuttavallinen ääni: "Hei, Rolf! Comment ça va?" ja hänellä oli kiusallinen ilo tervehtiä François la Collea.
"Autta, minä pääsen pois, Rolf! Tahtohan te autta?" ja lyhyt ranskalainen kuiskasi ja iski silmää. "Seitsemen pieniä minu odota La Rivièren luona; ei jauho, luule isä kuollu."
"Minä teen, François, mitä suinkin voin", ja kun hän ajatteli hyljättyä kotia, niin hänen äänensä värähti ja kurkkua ahdisti. Hän muisti myös pyssyn luodin, joka oli vahinkoa tekemättä vingahtanut hänen päänsä päällitse. "Mutta", hän lisäsi vavahtavalla äänellä, "minä en voi auttaa maani vihollista karkaamaan."
Rolf sitten neuvotteli Mc Glassinin kanssa ja kertoi hänelle seikkailunsa myllyn luona, ja Mc Glassin, jolla oli sydän leveiden hartiain veroinen, otti asian paikalla omakseen ja meni kenraali Macombin luo, esittäen hänelle jutun ja pyynnön sillä seurauksella, että François kuusi tuntia myöhemmin sai passin, jolla hän pääsi vapaaksi, kun sitoutui sodan loppuajan pysymään kotonaan, ja pian vilkas ranskalainen olikin matkalla Canadaan.
Oli siellä toinenkin mies, jonka Rolf tunsi — posket kuopalla, leuat pussilla, iho sinipunertavan harmaahkona. Hän oli vanhimpia vangeista. Parta ja viikset olivat valkoiset. Hän ei tuntenut Rolfia, mutta Rolf tunsi hänet, sillä se oli itse Mikko Kittering. Hän oli sodan ensi kuukautena päässyt karkaamaan vankilasta ja oli yhtynyt viholliseen. Rolfia kammotti, kun hän huomasi, mikä haaksirikkoinen hylkiö hänen setänsä oli. Tätä hän ei voinut auttaa. Jos hän olisi ilmottanut, kuka mies oli, niin tätä vain olisi kohdeltu petturina. Rolf sen vuoksi sillä verukkeella, että vanki oli vanha mies, toimitti hänelle tavallista runsaammat annokset ja hankki omilla varoillaan hänelle runsaat tupakat. Sitten hän sydämessään antoi ukolle anteeksi ja pysyi hänestä loitolla. He eivät sen koommin koskaan tavanneet.
Suurin osa nostoväestä oli suuren tappelun jälkeen laskettu kotiin. Kaupunkiin jäi vain muutamia tiedustelijoita ja sen verran väkeä kuin linnan puolustusväeksi ja vankien vartioimiseksi tarvittiin. Joka päivä oli iloisia lähtijöitä, — miehet, joilla oli koti, pääsivät omaistensa luo. Rolfissa sama tunne kasvamistaan kasvoi, voimistumistaan voimistui. Hän nilkutti pääkortteeriin. "Kenraali, voinko saada lomaa käydäkseni" — hän epäröi — "kotona?"
"Kuinka, Kittering, minä en tiennyt teillä kotoa olevankaan. Mutta epäilemättä te pääsette, saatte kuukauden loman ja palkan tähän päivään saakka."
Champlain on kahden tuulen järvi. Pohjoistuuli puhaltaa kuusi kuukautta paljoakaan kiertelemättä, ja etelätuuli toiset kuusi kuukautta melkein yhtä vakaasti.