"Siinä se, poikani! Elä nyt seiso siinä kuin varsa, joka ensi kerran ruoskan tuntee. Saat hyvän kodin ja kaikessa kokea mitä parasta hurskautta."
"Niinkuin varsa, joka tuntee ruoskan", tosiaan! Rolfiin isku sattui kuin satutettuun hirveen. Palata renkipojaksi oli tosin mahdollista, vaikkei hauskaa; jättää Kuonab juuri kun metsäelämä alkoi avautua, se oli masentavaa; mutta vaihtaa tämä kaikki orjuuteen vanhan Peckin hurskaassa huonekunnassa, semmoisen miehen, jonka kylmä julmuus oli karkottanut kotoaan hänen omat lapsetkin, se oli niin suuri onnettomuus muitten lisäksi, että hänen luontonsa nousi kapinaan.
"Mutta minä en lähde!" hän tiuskasi ja katsoi uhmaten leveään ja hyväntahtoiseen kunnanmieheen.
"Tule pois, Rolf, semmoinen puhe on sopimatonta. Elä anna pikaistuksen vietellä itseäsi syntiin. Tätä varmaan olisi äiti vainajasikin tahtonut. Ole järkevä; pian saat huomata, että se on kaikki parhaaksesi. Minä olen aina pitänyt sinusta ja pysyn aina ystävänä, johon voit luottaa."
"Puhuen sitten oman mieleni enkä ohjeitteni mukaan, sanon sinulle vielä, ettei sinun tarvitse tulla nyt, eikä nyt antaa vastaustakaan, vaan miettiä asiaa. Mutta muista kuitenkin, että ennen tulevan maanantain aamua taikka maanantai-aamuna sinua odotetaan vanhemman Peckin taloon, ja minä pelkään, että ellet tule, niin tulee ensi kerralla sanantuoja, joka ei ole yhtä ystävällinen kuin minä. Tule nyt, Rolf, ole hyvä poika ja muista, että uudessa kodissasi sinä ainakin elät Jumalan kunniaksi."
Ystävällisesti nyökäten, vaikka huolestuneen näköisenä, jykevä pahan sanoman tuoja sitten kääntyi ympäri ja tallusti matkoihinsa.
Rolf verkalleen, synkkänä, vaipui kalliolle ja tuijotti tuleen. Kuonab jonkun ajan kuluttua nousi valmistamaan päivällistä. Tavallisesti Rolf häntä auttoi. Mutta nyt hän ei tehnyt mitään, ei muuta kuin yrmeissään tuijotti hiilustaan. Puolen tunnin kuluttua ateria oli valmis. Hän söi vähän; sitten läksi itsekseen metsälle. Kuonab näki hänen makaavan sileällä kalliolla ja nakkelevan lampeen kiviä. Kuonab lähti myöhemmin Myanokseen. Sieltä palatessaan hän huomasi, että Rolf oli pilkkonut suuren kasan puita, mutta ei sanaakaan puhuttu. Rolfin kasvoissa synkän vihan ja kapinan ilme oli muuttumassa kivettyneeksi epätoivoksi. Toinen ei voinut arvata, mitä toisen mielessä liikkui.
Ehtoollinen syötiin vaieten; sen jälkeen Kuonab tuntikauden poltti piippuaan, kumpikin tuleen tuijottaen. Juovainen huuhkaja[9] huhuili ja narskui heidän päällään, saaden koiran vasten tapojaan kavahtamaan jaloilleen ja haukkumaan äänelle, josta se ei tavallisesti olisi välittänyt mitään. Sitten palasi hiljaisuus, ja miehen punaisen salattu ajatuksen juoksu paljastui yhdellä leimauksella.
"Rolf, lähdetään pohjan puolen metsiin!"
Se oli uusi yllätys. Rolfille oli alkanut vähitellen yhä enemmän selvitä, kuinka kiintynyt Kuonab oli tähän laaksoon, jossa hän palveli kadonneen heimonsa muistoa.