Intiani sytytti piippunsa, puhalsi neljät savut neljään tuuleen, lännestä alkaen, istui sitten jonkun aikaa ääneti. Pian kuului kalliolta "hyvän metsästyksen rukous":
"Isä, meitä johda!
Isä, meitä auta!
Isä, meitä johda hyville metsämaille."
Ja kun tämä päättyi, huhusi metsästä, pohjoisen puolesta, juovainen huuhkaja.
"Ugh! hyvä", muuta hän ei virkkanut Rolfin luo palatessaan; ja kun aurinko laski he lähtivät pitkälle matkalleen päin pohjoista, Kuonab, Rolf ja Skookum. He eivät olleet kulkeneet sataa askelta, ennenkuin koira pyörsi ympäri ja oikaisi minkä pääsi paikkaan, jossa sillä oli luu kätkössä, ja heihin yhtyen juosta hölkytti sitten luu suussaan.
Valtatietä olisi ollut mukavampi kulkea, mutta tarpeen oli matkata ihmisten näkemättä. Sen vuoksi he kulkivat Asamukin puronvarren polkua ja tulivat tunnin astuttuaan länteen kulkevalle Kissakallion tielle. Jälleen heitä houkutteli avoin tie, mutta jälleen Kuonab päätti pysyä metsissä. Puolen tunnin kuluttua heidät pysäytti se, kun Skookum ajoi puuhun pesukarhun. Koiran sidottuaan he kulkivat metsää vielä pari tuntia, mutta sitten he, noin kahdeksan mailin päässä Piipunvarresta, pysähtyivät, ainakin Rolf kovin uupuneena. Oli puoliyö. Telttavaatteesta hät'hätää tehtiin kahden vuode ja nukuttiin aamuun asti. Kun he sulkivat raskaat silmänsä, niin kuului huuhkaja ystävän rohkaiseva tervehdys, "Huu, huu, huu, huu, jah, huu!" ja se kuului yhä pohjoisesta.
Aurinko oli korkealla ja Kuonabilla oli aamiainen valmiina, kun Rolf heräsi. Hän oli kankeana astumisesta ja raskaasta taakastaan, ja kuuli salaisesti iloiten, että heidän pitikin levätä se päivä metsässä piilossa ja matkata vain yöllä, kunnes tultiin seutuun, jossa ei kukaan heitä tuntenut eikä tullut pidättämään. He olivat nyt New-Yorkin valtiossa, mutta se ei suinkaan vielä tiennyt sitä, että he olivat takaa-ajolta turvassa.
Auringon noustua korkeammalle Rolf lähti metsälle jousineen ja tylppine nuolineen, ja hän saikin, josta hänen oli suureksi osaksi Skookumia kiittäminen, kolkatuksi pari oravaa, jotka nyljettiin ja paistettiin päivälliseksi. Yön tullen he jälleen lähtivät matkaan, kulkien kymmenisen mailia. Kolmantena yönä kuljettiin vielä enemmän, ja seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, koko päivä lymyttiin. Mutta maanantai-aamuna, joka oli kirkas ja päiväpaisteinen, he lähtivät kulkemaan vapaasti valtatietä, vaikka se oli ensimäinen aamu, jona heitä varmasti kaivattaisiin, ja he kulkivat rohkeudella, jota eivät olleet vielä koko matkalla tunteneet. Kaksi asiaa uutuudellaan herätti Rolfin huomiota: maalaisten uteliaat pitkät katseet heidän kulkiessaan talojen ja vastaantulevien ohi ja koirien raju kiukku. Tämä jälkimäinen tavallisesti voitiin taltuttaa keppiä heristämällä, tai kiveä maasta tavottamalla, mutta kerran suunnaton ja vihainen juovikas verikoira seurasi haukkuen semmoisen matkan päässä, ettei juuri ulottunut kepillä lyömään, ja sai kun saikin höyhennetyksi Skookumia, kunnes Kuonab jännitti jousen ja ampui tylpän nuolen, joka sattui petoa kuonon päähän ja ajoi sen ulvoen kotia kohti, Skookumin saadessa muutamia sangen tyydyttäviä näykkäyksiä vihollisen peräpakaroihin. Sinä päivänä taivallettiin kaksikymmentä mailia ja seuraavana viisikolmatta, sillä nyt oltiin hyvällä tiellä ja taakatkin alkoivat huveta. Oli montakin taloa, joissa ystävällinen talonväki antoi ilmaiseksi aterian. Mutta monesti Skookum tuotti harmia. Taloissa ei ensinkään hyväksytty niitä tapoja, joita se kanoja kohtaan osotti. Skookumia ei koskaan saatu käsittämään sitä hienoa eläintieteellistä eroa, mikä on metsäkanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvallista riistaa, ja tavallisten kanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvatonta riistaa. Semmoiseen saivarteluun ei selvästikään kannattanut perehtyä, suostumisesta puhumattakaan.
Uutisasukkaat eivät pitäneet Skookumin
vierailutavasta heidän kanatarhoissaan.
Piankin nähtiin ilmeisesti paremmaksi, että Rolf yksin meni taloihin ja Kuonab jäi koiraa pitelemään. Koiria ei näyttänyt yhtä paljon kiukuttavan Rolfin haju, ja Rolf taas, muistaen mitä oli ajatellut, kun maankulkijoita oli ennen aikaan hänen kotiinsa saapunut, aina kysyi, saisiko ruuan edestä työtä, ja piankin hän huomasi, että menestys oli parempi, kun ensiksi kääntyi talon naisväen puoleen, ja sitten, hymyillen mainion valkoisia hampaitaan näyttääkseen, puhui selvää ja epä-intianilaista engliskaa, joka teki sitä paremman vaikutuksen, kun puhuja oli ilmetty intiani.