"Daevas nähköön! Näink pian se kuitenki" — ja lihava hollantilainen seurasi lasta. Vähän ajan kuluttua hän taas palasi ulos, iloiset kasvot vakavan huolen peittäminä. "Kuule snää suur indiani, osaak snää soutta kanuut?" Kuonab nyökkäsi. "Dul sitt. Annette, tua Toomas ja Hendrikk." Isä kantoi kaksivuotiaan Heikin, intiani kuusivuotiaan Tuomon, ja kaksitoistavuotias Annette seurasi peloissaan ja levottomana, tietämättä miksi. Rannalla lapset sijotettiin kanuuhun, mutta vasta nyt aseman vaikeus selvisi isälle koko laajuudessaan — eihän hän voinut vaimoaan jättää. Hänen täytyi lähettää lapset sananviejän kanssa. —Melkein epätoivoisena: "Voikk snää otta lapse järve taa dallo ja tuar dakas frouva Callan? Sano Martta Van Trumper darvitte frouva Callanii juur sukkela." Intiani nyökkäsi. Sitten isää epäilytti, mutta silmäys intiaaniin riitti. Miehessä oli jotain, joka sanoi, "oikea mies", ja vaikka pienokaiset vähän inttivätkin vastaan, kun heidät näin jätettiin yksin mustan muukalaisen kera, niin hän työnsi kun työnsikin kanuun rannasta: "Hoid hyvin mnu lapsen", ja kääntyi sitten pois, silmät kyynelissä.
Se toinen talo ei ollut kaukana, parin mailin päässä, ja ilta oli tyyni; siellä ei hetkeäkään viivytelty: Mikä vaimo ei paikalla heittäisi kaikkia töitään ja asioitaan rientääkseen auttamaan toista äitiyden koetuksen aikana?
Tunnin kuluttua naapurin vaimo jo piti kädestä karkotettujen pellavatukkain äitiä. Hän, joka säätää tuulet ja hoitaa luomakunnan, ei ole unohtanut niitä vaimoja, jotka ovat kaukana kaikesta tiedon avusta, ja on heidän yksinäiseen ja kovaan elämään antanut suloisen ja siunatun lohdutuksen. Mitä eivät heidän kaupunkilaiset sisarensa antaisi, jos olisivat vaaralta yhtä hyvässä turvassa? Ja kauan ennen illan pimenemistä, ennen yön peljättyjen hetkien tuloa, joiden aikana elinvoimat laskeutuvat matalalle, oli ihme tapahtunut. Uudisasukkaan kodissa oli uusi pellavatukka entisten lisäksi ja kaikki oli hyvin.
[XVI.]
Hollantilaisen uudisasukkaan kodissa.
Molemmat intianit nukkuivat yönsä oivassa hirsivajassa, peitoin, runsain heinin ja katoin. He olivat sangen tyytyväisiä, sillä he olivat päässeet salojen reunaan ja lähelle erämiehen elämää. Ei kulunut ainoatakaan päivää eikä yötä, joka ei olisi sitä todistanut.
Vajan toinen pää oli lautaseinällä erotettu kanahuoneeksi. Kanahuoneessa hoiti toistakymmentä kanaa velvollisuuksiaan; molempien "ruskeitten enkelien" ensi yönä ne siis nukkuivat hiljaista unta, kun äkkiä sekä kanat että vieraat heräsivät meluavaan kaakatukseen, joka nopeaan lakkasi. Se oli melkein kuin olisi kana pudonnut kesken pahaa unta ja sitten orrelleen nousten uudelleen uinahtanut. Mutta seuraavana päivänä nähtiin munitusosaston yhden mitä parhaimman jäsenen ruumis nurkassa, osaksi syötynä.
Kuonab tarkasti päätöntä kanaa ja pölyä, jota oli paikalla, ja sanoi sanan: "Minkki".[11]
Rolf sanoi: "Miks'ei skunkki?"
"Skunkki ei olisi päässyt orrelle."