"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat", sanoi Kuonab, kun Rolf rannassa tuki kanuuta ja Skookum, joka jälleen oli melkein terve, hemputti koko ruumistaan puoleen ja toiseen tervehtiessään erämiestä kotiin saapuvaksi. Ensimäinen esine, jonka nuorukaisen katse keksi, oli mainio pajunoksalle pingotettu majavannahka. "Ohhoo!" hän huudahti.
"Ugh, löysin toisen lammen."
"Mainiota", sanoi Rolf silittäessään ensimäistä majavannahkaa, minkä oli koskaan salolla nähnyt.
"Nämä vielä paremmat", sanoi Kuonab kohottaen kahta hajurauhas-tukkoa, jotka on joka majavalla ja jotka jostain salatusta syystä vastustamattomalla tenholla houkuttelevat kaikkia metsäneläimiä. Ihmisen mielestä se haju ei ole juuri minkään arvoista, mutta rauhasilla on se ominaisuus, että ne vahvistavat, kiinnittävät ja lisäävät tehoa semmoisille hajuaineille, joita niihin sekotetaan. Erämies ei koskaan pidä täkyään täysipätöisenä, ellei siihen ole sekotettu vähän tätä salaperäistä majavanhajuakin. Se erinomaisen haiseva aine, jota he jo olivat kalanöljystä keittäneet ja aurinponpaisteessa hautoneet mätäkaasuista löyhkäväksi, vahvistettiin sitten kuivatulla majavanrauhasjauholla, joten siitä syntyi väkevä, eltaantunut, löyhkävä hylkysyötti, yhtä lumoava taikatenho metsän hyvänahkaisille eläville kuin ihmiselle iljettävä myrkky, kaukaa viettelevä kuin suloisin soitanto, pettämätön kuin kohtalo, salakavala kuin naurukaasu, rauhottava ja turruttava kuin absintti. Tämä varovaisuutta huumaava lumo ja viettelys on katalin petoskeino, mitä ansamies on keksinyt. Se on yhtä tappava kuin selittämätönkin, jonka vuoksi se monessa valtiossa julistettiin noituudeksi ja sen käyttäminen rikokseksi.
Mutta Kuonabin aikana ei ylämaassa vielä tunnettu tämmöisiä ennakkoluuloja; heidän valmistuksensa ansain syöttämiseksi alkoivat näin olla melkein valmiit. Kolmekymmentä loukkua oli Kuonab retkellään rakentanut, kuusikymmentä oli rakennettu edellisellä retkellä, ja nämä yhdessä rautain kanssa, joita oli toistakymmentä, takasivat kunnollisen saaliin. Marraskuu oli tulossa, nahka oli jo parhaimmillaan, miksei siis jo aljettu? Siitä syystä, että ilmat vielä olivat liian kauniit. Pitää olla pakkanen, muutoin loukkuun mennyt riista pahenee, ennenkuin erämies joutuu ansojaan kokemaan.
Puita oli jo hakattu aika melkoinen pino; aitta ja mökki oli suudittu ja tilkitty, seinusta talveksi mullattu. Valkohäntähirviä ei vielä uskallettu ampua talven tarpeiksi, mutta olipa vielä eräs toinenkin tehtävä tekemättä. Lumikengät olivat pikapuoleen välttämättömät; ja kuta enemmän he tekivät tätä hyppystyötä ilmain pysyessä lämpöisinä, sitä parempi.
Sangat tehdään koivusta tai saarnesta; koivu ei halkea, mutta on kovempaa vuolla. Valkoista saarnea kasvoi runsaasti lähistöllä rannalla; hakattiin tuota pikaa kymmenen jalan mittainen hoikka pölkky, ja tämä halkaistiin pitkiksi säleiksi. Kuonab tietysti rakensi edellä, mutta Rolf teki perässä aivan samoin kuin hänkin. Kumpainenkin otti säleen ja vuoli sen tasaiseksi, kunnes se oli tuumaa leveä ja kolmeneljännestuumaa paksu. Keskelle tehtiin merkki ja säle vuoltiin kymmenen tuuman matkalta sen kahden puolen puolta tuumaa vahvaksi. Sitten tarvittiin kaksi latuskaa poikkipuuta, joiden mitat olivat kymmenen ja kaksitoista tuumaa, ja näitä varten kaivettiin sankaan noin puolta vahvuutta syvät lovet. Pata kiehui valmiina tulella, sangat taivutettiin siten, että päitten välille sidottua nuoraa kiristettiin ja puu kastettiin kiehuvaan veteen. Tunnissa höyry oli siihen määrään pehmittänyt puun ja lamauttanut sen joustavuuden, että sitä saattoi helposti muodostella vaikka minkä muotoiseksi. Kumpaakin sankaa taivutettiin, kunnes päät koskivat toisiinsa, jonka jälkeen poikkipuut sovitettiin loviinsa. Väliaikaisilla siteillä sangat sitten kiristettiin, niin että kaikki pysyi hyvin paikallaan. Ja viimeiseksi sangat asetettiin tasaiselle paikalle, etupuoli paria tuumaa maata korkeammalle, ja niille pantiin raskas pölkky painoksi, jotta varvastaive kipertyi.
Näin ne saivat jäädä kuivamaan ja intiani alkoi valmistella nauhoja. Kosteassa tuhkassa käytetty valkohäntähirven nahka oli jo aikaisemmin upotettu suonsilmään vettymään. Se oli ollut jo viikon likoamassa, karva lähti helposti kaapien, ja nahka, josta oli poistettu kaikki löysät säikeet ja kedet, levitettiin maahan pehmeänä, valkoisena ja nuorteana. Ulkosyrjästä alkaen ja reunaa ympärinsä seuraten Kuonab leikkasi raakavuota-hihnan, joka oli niin tarkalleen kuin suinkin neljännestuumaa leveä. Hän leikkasi leikkaamistaan, kunnes nauhaa oli monta syltä ja kaikki nahka oli lopussa. Toinen nahka oli paljoa pienempi ja ohempi. Hän terotti puukkonsa ja leikkasi toisen nauhan, joka oli edellistä paljoa kapeampi, tuskin puoltakaan siitä. Nyt oltiinkin valmiit kutomaan lumikengät valmiiksi, etu- ja takapuolet hienommalla nauhalla, keskusta, jonka päällä astujan jalka lepää, vahvemmalla. Kätevä intianieukko olisi nauranut näitä kömpelöitä lumikenkiä, mutta ne olivat lujat ja käytännölliset.
Lumikengistä johtui mieleen, että tietysti oli tehtävä ahkiokin, toboggani. Sitä varten halkaistiin neljä ohutta saarnisälköä, kukin niistä oli kuutta tuumaa leveä ja kymmentä jalkaa pitkä. Päät taivutettiin höyryssä kiperiksi ja sälöt sidottiin poikkipuihin, jotka pitivät niitä koossa.