Skookum vielä viimeisen kerran haistoi kaatunutta vihollistaan, osotti sille halveksumistaan, niinkuin koirain on tapana, ja juoksi sitten saaton etunenässä kotia kohti.
Ei sinä päivänä, eikä seuraavanakaan, vaan ensimäisenä päivänä, kun taivas auringon laskiessa oli tyyni ja ruskottava, Kuonab lähti mäelleen hartaudenharjotukseen, ja kun pienestä tulesta, jonka hän sytytti, kohosi ilmaan savurihma, kuin luotirihma päällä rusottavasta pilvestä, niin hän poltti näpillisen tupakkaa, ja kasvot ja käsivarret kohotettuina kohti punaista valoa hän lauloi uuden laulun:
"Paholainen pojalleni ansan viritti,
Manito hänet pelasti;
Pelasti hänet Skookumin haahmossa."
[XXXIV.]
Tuohiset.
Rolf oli viikon päivät sen jälkeen kankea ja runneltu; sama oli Skookumin laita. Kuonab oli aika ajoin kylmä, synkkämielinen ja vaitelias monta päivää erällään. Sitten tuntui hänen sydämessään puhaltavan joku lauhkeampi tuuli, jäätävä kalpea pinta suli muiston tai ystävyyden säteilyn puroiksi.
Juuri ennen sarvasseikkailua oli ollut semmoinen kylmyyden ja eristäytymisen aika. Vähästä se jälleen palasi. Pakkasten tultua ja vetten ulkona jäädyttyä Kuonab tavallisesti pesi kätensä samassa astiassa, jossa leipäkin paistettiin. Rolfilla oli sivistyneemmät käsitykset ruuanlaitoksen puhtaudesta, ja vihdoin hän unhotti sen kunnioituksen, jota oli velkapää iälle ja kokemukselle. Se oli juuri yksi syy, miksi hän oli sinä päivänä lähtenyt yksin ulos. Nyt kun oli aika asioita ajatella, oli tietysti luonnollisin varokeino se, että pidettiin erikoista pesukuppia; mutta mistä se saatiin? Läkkipeltisiä astioita oli siihen aikaan vähän ja ne olivat kalliita. Tapana oli etsiä metsästä melkein kaikki, mitä jokapäiväisessä elämässä tarvittiin; ja kun vanha tapa ja kokemus olivat johtona, niin ei tarvinnutkaan usein turhaan etsiä. Rolf oli nähnyt kaukaloita, juottokaukaloita, siankaukaloita, kanankaukaloita, taikinakaukaloita ja niitä itsekin tehnyt kaiken ikänsä, ja niinpä hän otti niinipuupölkyn ja kirveen ja alkoi veistää kaukaloa. Jos aseet olisivat olleet paremmat, niin siitä olisi voinut tulla hyväkin, mutta kun ei ollut muuta kuin kirves, ja käsivarsikin kun vielä oli kankea, niin tuli siitä hyvin raskas ja kömpelö. Vettä se kyllä piti, mutta kun se ei sopinut avantoon, niin täytyi tehdä vielä kippokin.
Kun Kuonab älysi tuuman ja tuloksen, niin hän sanoi: "Isäni majassa ei ollut muuta kuin tuohta. Katso; minä teen kupin." Hän otti aitasta suuren tuohikäärön, joka oli lämpimään aikana kiskottu (kylmällä se tuskin lähteneekään) kanuun paikoiksi. Valiten hyvän kohdan hän leikkasi nelikulmaisen kappaleen, joka oli kaksi jalkaa kumpaankin suuntaan, ja pisti sen suureen pataan, joka oli täynnään kiehuvaa vettä. Samalla hän sen keralla hautoi wattakia, kimpun valkokuusen pitkiä säikeisiä juuria, jotka niinikään oli ennen pakkasten alkamista kerätty kanuun korjuun tarpeiksi keväällä.
Sillä välin kun nämä kuumassa vedessä pehmisivät, hän leikkasi ja halkaisi koivusta pari pitkää sälöä, joiden leveys oli tarkalleen puolen tuumaa, paksuus kahdeksasosa tuumaa, ja pani nämäkin tuohen keralla pehmiämään. Sitten hän vuoli pari kolme haarukkaa, halkaisten toisesta päästä pieniä piippuja, joiden toisessa päässä oli oksa; ne olivat kuin vaatepidikkeitä.
Sitten hän otti pois kuusenjuuret pehmeinä ja taipuvina, valitsi niistä muutamia, joitten vahvuus oli noin kahdeksasosa tuumaa, raapi pois kuoren ja karkeuden, kunnes hänellä oli kymmenisen jalan kimppu pehmeitä tasaisia valkoisia rihmoja.