Huhtikuussa varikset alkoivat olla kovin touhuissaan. Jokin uusi kiihotin näytti saaneen ne kokonaan valtaansa. Ennen ne olivat aamusta iltaan ruoan haussa, nyt niiltä kului puoli päivää männikössä. Usein näin niiden parittain tai kolmittain ajelevan toisiaan; välistä ne suorittivat lentonäytteitä tehden mikä minkinlaisia temppuja ilmassa. Etenkin niitä näytti huvittavan syöksyminen vinhaa vauhtia hyvin korkealta puussa istuvaa varista kohti: ihan viime hetkellä ne äkkiä kääntyivät ja lensivät uudelleen ylöspäin niin että siivet suhisivat. Toisinaan taas variksen pää kurottautui alaspäin, höyhenet nousivat pystyyn, ja lintu päästi pitkän äänen, esimerkiksi tällaisen:

kr — — — raa'

Mitä tämä kaikki merkitsi? Sen sain hyvin pian tietää. Varikset kosiskelivat ja pariutuivat. Urokset näyttivät naaraille siipiensä voimaa ja antoivat niiden kuulla ääntään. Ja jälkimmäiset olivat varmaan kosijoihinsa hyvin mieltyneitä, sillä huhtikuun puolivälissä kaikki olivat saaneet parinsa ja hajaantuneet eri tahoille kuherrusaikaansa viettämään. Castle Frankin männikkö jäi taas asumattomaksi ja äänettömäksi.

2

Don-joen laaksossa on kumpu nimeltä Sugar Loaf. Se on tuskin puolen kilometrin päässä Castle Frankista, ja sen puut ovat samaa metsikköä kuin tämä. Näiden kahden kummun välisessä notkossa on vanha petäjä, jonka latvassa on hylätty haukanpesä. Tämän pesän tiesi jokainen Toronton koulupoika, mutta kukaan ei ollut milloinkaan huomannut siinä liikettä, ellei oteta lukuun sitä, että minä kerran olin ampunut sen reunalta mustan oravan. Pesä oli ollut siinä monta vuotta vanhana ja ränsistyneenä ja näytti olevan hajoamaisillaan. Mutta mikä kummallisinta, se ei sittenkään hajonnut ja tippunut maahan kuten muut vanhat pesät.

Eräänä toukokuun aamuna olin päivän sarastaessa ulkona. Astuin hiljaa läpi metsikön. Varisseet lehdet olivat märkiä, eikä askeleistani kuulunut risahdustakaan. Satuin kulkemaan vanhan haukanpesän alitse ja huomasin ihmeekseni mustan pyrstön pistävän näkyviin sen laidalta. Iskin kepilläni puun runkoa, ja pesästä lensi varis. Salaisuus oli paljastunut. Olin kauan epäillyt, että tässä männikössä pesi varispari, mutta nyt huomasin, että sen asukkaana oli itse Hopeatäplä puolisoineen. Vanha pesä oli niiden, ja ne olivat viisaasti kylläkin jättäneet tekemättä talossaan kevätsiivouksen ja korjanneet näkyvistä kaikki taloudenpidon merkit. Siinä ne olivat pesineet vuoden toisensa perästä, vaikka niiden kodin alitse oli joka päivä kulkenut poikia ja miehiä pyssyt mukanaan variksien varalta. Sen kerran perästä en enää päässyt yllättämään Hopeatäplää pesässään, vaikka monta kertaa näin sen kaukoputkellani. Sen puolisoa en milloinkaan oppinut tuntemaan.

Eräänä päivänä ollessani tarkkailemassa variksia näin yhden lentävän Don-laakson yli kantaen nokassaan jotain valkoista. Se lensi Rosedalen puron suulle, mutta siirtyi pian vähän ylempänä olevan lähteen luo, pudotti maahan sen, mitä sillä oli nokassaan, ja katseli sitten vähän aikaa tarkasti ympärilleen. Nyt huomasin, että se oli vanha ystäväni Hopeatäplä. Hetken perästä se sieppasi taas tuomansa kappaleen nokkaansa — se oli simpukan kuori —, käveli sitten lähteen ohi ja veti ruohikosta koko kasan näkinkenkiä ja muita valkoisia, kiiltäviä esineitä. Se levitteli ne päivänpaisteeseen, käänteli niitä, nosti yhden kerrallaan nokallaan, pudotti taas, hautoi niitä kuin munia ja tuijotti niihin kuten saituri aarteisiinsa. Tämä oli Hopeatäplän intohimo, sen heikkous. Se ei itsekään tietänyt, miksi iloitsi niistä, samaten kuin koulupoika ei osaa sanoa, miksi hän kerää postimerkkejä. Mutta ilmeisesti sen nautinto oli sangen aito. Puolen tunnin päästä se taas kätki omaisuutensa ruohikkoon, myös vasta tuomansa lisän, ja lensi pois. Menin heti tutkimaan sen kätköä. Siinä oli ehkä hatullinen tavaraa, enimmäkseen valkoisia piikiviä, näkinkenkiä ja muutamia tinapaloja sekä kahvikupin korva, joka varmaankin oli kokoelman merkillisyys. Toista kertaa en niitä nähnyt, sillä Hopeatäplä huomasi heti, että hänen aarteitaan oli liikuteltu, ja vei ne toiseen piilopaikkaan. Sitä en milloinkaan löytänyt.

Sinä aikana kun pidin silmällä Hopeatäplän elämää ja toimia, sillä oli monta pientä seikkailua. Kerran sitä pahoinpiteli varpushaukka, ja kärpässiepot ahdistelivat sitä vähän väliä. Nämä tosin eivät sitä voittaneet, mutta olivat kumminkin sangen kiusallisia härnääjiä, ja se koetti aina päästä niistä eroon niin pian kuin suinkin, aivan samoin kuin täysikasvuinen mies ei viitsi kiistellä vallattomien pojannulikoiden kanssa. Mutta Hopeatäplä oli itsekin usein pahanteossa. Aamuisin se kävi pikkulintujen pesillä syömässä niiden vastamunittuja munia ja suoritti nämä kierroksensa yhtä säännöllisesti kuin lääkäri sairaskäyntinsä. Mutta meidän ei sovi sitä moittia, sillä mehän kohtelemme samoin kanojamme.

Sen älykkyys tuli usein näkyviin. Kerran näin sen lentävän vuorensolaa alaspäin kantaen nokassaan suurta leivänpalaa. Solan puroa oltiin tähän aikaan muuraamassa umpeen lokaviemäriksi, ja muurausta oli jo valmiina noin pari sataa metriä. Kun varis juuri oli muurauksen yläjuoksunpuolen avoveden kohdalla, siltä putosi leivänpala, ja virta vei sen tunneliin. Lintu laskeutui maahan ja tirkisteli turhaan pimeään onkaloon. Mutta sitten sen päähän juolahti onnellinen tuuma: se lensi tunnelin alapäähän ja odotti siellä, kunnes virta toi leivänpalan taas näkyviin. Silloin se koppasi sen nokkaansa ja lensi voitonriemuisena tiehensä.

Hopeatäplä oli hienon maailman varis, ja sillä oli ollut menestystä. Se eli seudussa, jossa ruokaa oli yltä kyllin, joskin siellä oli vaarojakin. Vanhassa korjaamattomassa pesässä se oli puolisoineen joka vuosi kasvattanut poikueen, ja kun varikset kokoontuivat, se oli niiden itsestään selvä johtaja.