— Näin tänään Juoksijan ja olin niin lähellä, että olisin saattanut palmikoida sen hännän.
— Mitä, ammuitko?
— En, mutta vähältä piti.
— Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, sanoi pöydän toisesta päästä muuan paimen, jonka karjamerkkinä oli "kaksiviivainen H". — Minun laskuni mukaan tuolla isännättömällä on ennen kuun vaihetta minun merkkini.
— Kyllä saat olla vikkelä, tai muuten sillä on siihen mennessä kyljessään 'kolmiopiste'.
— Missä sen tapasit?
— Kas, kävi tällä tavoin. Olin ratsastamassa Antilooppilähteen tasangolla ja näin mudassa kaislikon sisäpuolella jonkin kasan. En muistanut nähneeni sitä ennen. Ratsastin lähelle, koska arvelin sen ehkä olevan meidän eläimiämme, ja se olikin makaava hevonen. Tuuli oli edullinen — siitä minuun päin — ja niin pääsin aivan lähelle ja näin, että se oli Juoksija itse, kuolleena kuin makrilli. Ei se sentään näyttänyt turvonneelta tai avatulta, eikä tuntunut hajuakaan. En tiennyt mitä ajatella, mutta sitten näin sen liikauttavan korvaansa huiskaisten pois kärpäsen ja silloin tiesin, että se nukkui. Otin nuorani ja käärin sen vyyhteen, mutta huomasin, että se oli vanha ja paikoin heikonlainen; satulanikin oli huono ja hevoseni vain kolmensadan kilon poni viiden ja puolen sadan kilon oritta vastaan, ja minä tuumin itsekseni: "Ei tule mitään, minä vain särjen satulani." Sitten kalistin torvella satulan nuppia vasten. Olisittepa nyt nähneet tuon arohevosen! Se hyppäsi miehen mitan suoraan ilmaan ja korskui hirmuisesti. Ja kun se lähti, sen olisi luullut viilettävän suoraa päätä aina Kaliforniaan saakka, ja siellä se varmaan jo olisikin, jos olisi alkuvauhtinsa pitänyt — ja vannon ettei se rikkonut kertaakaan.
Kertomus ei ollut aivan niin yhtäjaksoinen kuin tässä, vaan sen keskeyttivät tuon tuostakin uudet annokset, ja alusta loppuun puhe suodattui ruoan läpi, sillä Billyllä oli vankka terveys eikä turhaa häveliäisyyttä. Mutta kertomus oli silti kokonaisuus, ja sen uskoi jokainen, sillä Billy tunnettiin luotettavaksi. Kaikista kuulijoista Kalkkunanvarvas oli silloin vähäpuheisin, mutta hän luultavasti ajatteli enimmän, sillä hän keksi nyt uuden tuuman.
Poltellessaan päivällisen jälkeen piippuaan hän mietti suunnitelmansa valmiiksi, mutta huomasi, ettei kyennyt yksin panemaan sitä toimeen. Sen vuoksi hän uskoi aikeensa Hevosenkenkä-Billylle, ja niin he yhdessä lähtivät uudella keinolla pyytämään Juoksijaa, so. viittätuhatta dollaria, mikä summa oli kuuleman mukaan nyt luvattu sille, joka toisi sen elävänä laatikkovaunuissa.
Antilooppilähde oli yhä vieläkin Juoksijan vakituisena juomapaikkana. Vesi oli matalalla, ja lähteen ja kaislikon välillä oli leveä mutainen kaistale. Kahdesta paikasta sen poikki kävi selvä polku, jonka juomassa käyvät eläimet olivat tallanneet. Hevoset ja villit eläimet tulivat tavallisesti tätä polkua, mutta sarvikarja meni aina epäröimättä suorinta tietä läpi kaislikon. Enimmän käytetylle polulle miehet ryhtyivät kaivamaan neljä ja puoli metriä pitkää, metrin levyistä ja kahden syvyistä kuoppaa. Siitä tuli ankara kahdenkymmenen tunnin työ, sillä kuoppa oli saatava valmiiksi arohevosen kahden juontiajan välillä. Lopulta työ oli lisäksi sangen märkää. Hauta peitettiin siististi seipäillä, kaisloilla ja mullalla. Miehet menivät työnsä päätettyään vähän matkan päähän ja piiloutuivat varta vasten tehtyihin kuoppiin.