Hän hymyili sen väärille koroille ja taittoi kevätesikon ja pisti napinläpeensä.
Muutaman minuutin kuluttua huomasi hän hämmästyksekseen viheltelevänsä. Kottaraiset häntä viekottelivat tai mikä liene? Kuinka hän saattoi? Nyt juuri ennenkuin —?
Se ei voinut olla mahdollista.
Hän kääntyi.
Aurinko paistoi todellakin jälleen. Ilma kimalteli vesipisareista, jotka vielä putoilivat puista. Ne loistivat ja välkkyivät timanteista ja märkä vuorenseinämä kiilsi kuin olisi se kultalevyillä lyötetty.
Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä. Tie johti tyhjänä valkoisten koivunrunkojen lomitse. Mätänevistä, ruskeista lehtikasoista nousi harsonkeveitä usvia. Sade oli kirvoittanut kahlehditun kuoleman siellä alhaalla ja nyt nousi se ylös ja nuoleksi hentoja elämänvihreitä lehviä tuolla ylhäällä. Ja silloin ne värisivät. Tai ehkäpä se oli tuuli, joka niitä liikutteli.
Hän meni rannalle. Siellä oli sohva.
Eikö hän ollut istunut siellä kerran Hannan kanssa? Kesäyön?
Oh, ensimäistä rakkautta!
Kuumina onnesta ja toivosta olivat he olleet. Ja sitten kotimatka metsän läpi Bellmansron sivu! Maa oli aivan lämmin silloin.