Akontios ei vastannut. Pahoilla mielin kääntyi hän Koroniksen taloon päin.
Kun hän astui pihan yli pieni savilamppu kädessä huomasi hän, että muhkea laakeri- ja akantus-oksista punottu seppele koristi taidepajan ovenpäällystää.
"Neaira!" sanoi hän itsekseen. "Oliskohan tuo vihasta puhiseva Baios oikeassa? Mitä vielä! Kateus katselee kaikkea mielikuvitustensa valossa. Neaira on ystävättäreni ja hyvä naapurini, mutta ei hän ajattelekaan rakkautta. Epäilen, tokko tuo huikenteleva, keveästi puettu olento ylimalkaan osaisikaan…"
Hän meni levolle ja nukkui osan seuraavata päivääkin.
Kaksi tuntia ennen päivällistä tuli vanha Koronis hänen työhuoneesensa. Hän oli saanut kuulla uutisia "paimentytöstä", jonka maine kasvamistansa kasvoi. Eräs Mileton rikkaimpia nuorukaisia, Oloros nimeltä, kuului sanoneen orjalle, jonka tuli sopia ostajien kanssa, että hän huoleti saattoi pyytää kolmi- tahi nelikertaisen hinnan; joll'ei ostajaa ennen päivän loppua ilmestyisi, lupasi hän itse maksaa kaksinkertaisen alkuperäisen hinnan. Melkein puolitoista tuntia pakinoi eukko näin ja hymysuin kuunteli nuorukainen, hän, joka muutoin ei antanut neljännestuntiakaan mennä hukkaan. Ennenkuin "paimentytön" kohtalo oli ratkaistu, ei hän voinut olla rauhallinen, saatikka sitten tehdä työtä.
Noin keskipäivällä, juurikuin taideniekka valmistautui menemään Afroditen papin luo, jonka piti antaa hänelle tarkemmat ja asianmukaisemmat tiedot taideteoksen arvostelusta, tuli Neaira ilosta virkkuna pihaan.
"Akontios", huudahti hän teeskennellyllä tyyneydellä, "onnesi on varma.
Arvaapas, kuka on ostanut paimentytön."
"Mileton taideystävien nimiä en tunne", vastasi Akontios hengittämättä.
"No, sanon sen sinulle sitten. Kaupungin etevin asujain ja päämies, Karidemos, korkean-arvoisa arkontti kävi tyttärensä Kydippen kanssa pylväskatoksessa ja lausui ratkaisevat sanansa: 'Tämä paimentyttö on mestariteos.' Sitten kääntyi hän Melanippoksen orjan puoleen ja kysyi, paljoko kuvanveistäjä teoksestaan vaatii. Kuultuaan hinnan nykäisi Karidemos olkapäitään sanoen: 'Semmoista summaa ei Karidemos kehtaa maksaa; hän loukkaisi sillä kaupunkia, jonka valtikka on uskottu hänelle. Minä tarjoon kymmenesti sen.' Orja kumarsi: 'Herra, kuva on sinun.' Ja nyt alettiin uudestaan ihaella, ihmetellä ja kiittää niin, että oikein sydämmeni hypähti. Viimein, kun tuo kunnioitettu ylimys kääntyi lähtemään pois, puhui hän orjalle: 'Kerro sinä Akontiokselle, kuinka ihastunut olen hänen taideteokseensa ja käske häntä vielä tänään tulemaan luokseni saamaan rahansa ja vakuutuksen suosiostani.' Kun minä sen kuulin en voinut enään hillitä itseäni. Juoksin minkä jaksoin kertomaan sinulle tätä uutista, ja ainoa huoleni oli, että olisit jo ehkä mennyt kotoasi. Armas Akontios, mikä ääretön onni! Ajattele vaan: Karidemos, joka täällä kaikissa taidetta koskevissa asioissa on ratkaisijana! Mileton rikkain mies! Jos Melanippoksen ystävyys jo sen verran on sinua hyödyttänyt, että esikoistyötäsi hiukan on odotettu ja nimesi on ollut tunnettu pienemmässä taideystäväin piirissä jo ennen, kuin asetit teoksesi yleisön nähtäväksi, niin on arkontin suosio kohottava maineesi vielä paljon korkeammalle, ja teoksiasi pyydetään niin halukkaasti, että tulet mainioimmaksi aikalaisistasi!"
"Hyvä lapsi", sanoi Akontios, "mitä minun teoksissani ei todellisuudessa ole, sitä ei kukaan suosija maailmassa voi niille omistaa. Kuitenkin kiitän sinua osaaottavasta innostasi ja iloisesta uutisesta. Sinä sanoit, että arkontin tytärkin oli läsnä. Miellyttikö teokseni Kydippeäkin?"