"Mene kaikin mokomin nyt heti", sanoi Neaira, orjan mentyä. "Näenhän, kuinka mielesi hehkuu malttamattomuudesta, ja minä voin vaikka vannoa, että tuo typerä Kydippe vahamuotoineen enemmän vaikuttaa kiihkoosi, kuin asiasi onnellinen päätös ja kilisevät rahat."
"Kuules Neaira", sanoi Akontios puoleksi leikillä ja kuitenkin ikäänkuin olisi hänen sanansa häneen koskeneet, "mene Baiokselle, sepälle, vaimoksi! Minä olen hänelle velkaa aika löylytyksen, sillä hän on loukannut minua, ja nykyinen muotosi todistaa, että hän tulisi ansionsa mukaan kuritetuksi, jos sinä pitäisit valtikkaa hänen talossaan."
"Häpeä Akontios!" huusi Neaira hyrähtäen itkemään.
"Etkö ymmärrä leikkiä? Tule paiskaamaan kättä Neaira! Älä ole vihoissasi! Minä puolestani lupaan katsoa ainoastaan kiiltävään kultaan eikä ensinkään Kydippen kasvoihin, jos hän vastoin odotustani tulisi eteeni."
Tyttö ei kuullut enään. Voimatta kauvemmin hillitä itseään kiiruhti hän pois; susikoira, joka hyppien tuli häntä vastaan, sai aika korvapuustin, ja itse ukko Laogorastakin kohteli hän tylysti, vanhuksen suureksi kummaksi, sillä tähän asti oli ukko pitänyt kauniin asuinkumppalinsa itse ilona ihmismuodossa.
"Kummallinen kova onni", ajatteli Akontios. "Eilen Baios ja tänään hän! Varmaankin on käytöstapani ollut väärä, mutta niin käy, kun joutuu hämille. Melkein punastun itseni edessä, jos minun täytyy myöntää, että Baioksen arveluissa oli perää. Niin, niinhän se on! Kuinka hitossa saatoinkaan olla niin sokea? Enkä minä rakasta häntä! En, oi en! Toisin pitää tuntua, kun on rakastunut."
Hän puki ylleen paraat vaatteensa ja meni arkontin linnalle. Ovenvartija, jolle Karidemos oli antanut tiedon taideniekan tulosta, neuvoi häntä kohteliaasti erään komeasti puetun orjan luo, joka muitten vertaistensa kanssa seisoi toimetonna Andronitis-pihalla. Akontioksen silmiä melkein häikäsi tämän talon ylellinen komeus. Talo, vaikka esiintyikin muhkeana torilta päin katsovalle, ei kuitenkaan antanut aavistaakaan koko avaruuttaan, täydellistä säännöllisyyttään ja sisustansa erinomaista komeutta. Korkeat ionialaiset pylväät, hoikat ja sievät, kannattivat kaikenlaisilla veistoksilla ja maalauksilla koristettua kattoa. Pylväskäytävän keskellä oli arkontin avara työhuone, sekin viehättävä rakennustaiteen mestariteos, koruleikkauksineen ja komeine sisuksineen.
Poika oli jo ilmoittanut nuoren taideniekan tulon. Astuessaan tämän huoneen kynnyksen yli näki Akontios oikealla puolella salatun sivuoven vieressä saman ylimyksellisen, totisen miehen-muodon, jonka hän ensi päivänä oli nähnyt tulevan pylväskäytävästä torille. Karidemos lepäsi jalat ristissä pronssisen nojatuolin nahkaisilla patjoilla. Luontevata päätään nojasi hän käteensä ja luotti katseensa tyynesti tutkistellen tulijaan, ennenkuin hän armollisesti nyökäten tervehti häntä.
Hänen vieressään seisoi ovipieleen nojaten sama röyhkeä elastelija, jota Akontios jo maantiellä oli oppinut tuntemaan, Konon, rikkain nuoremmista Miletolaisista ja yleisen arvelun mukaan arkontin tuleva vävy. Todella olikin Konon arkontin erinomaisessa suosiossa, vaikka hän eli niin rajusti, että se suuresti alensi hänen arvoaan ankarampien arvostelijain silmissä. Karidemosta miellytti tuo kopea ja vallanhimoinen nuorukainen, joka paitsi sitä paremmin oli tutustunut kaupungin asioihin ja hallitukseen, kuin olisi luullutkaan, jos katsoi vaan hänen mieltymykseensä hurjiin juominkeihin ja muihin huvituksiin. Viime aikoina oli arkontin ja Kononin keskinäinen väli tullut yhä likeisemmäksi. Rupeamatta mihinkään vakinaiseen virkaan otti nuorukainen vähitellen toimittaakseen ne arkontin velvollisuudet, joita sijainen saattoi toimittaa, sillä hän tiesi sen avuliaisuuden varmimmaksi keinoksi voittaa tuon tosin kunnianhimoisen, mutta samalla mukavuutta rakastavan valtiomiehen sydämmen.
Akontioksen astuessa sisään säpsähti Konon, vaikka hänellä kyllä oli mielenmaltti, joka tavallisesti ei pettänyt. Vaikk'ei hän juuri välittänyt ihmisten puheista, tuntui hänestä kuitenkin nyt hyvin vastenmieliseltä, että se mies, jonka tytärtä hän kosi, oli tuleva minkäänlaiseen yhteyteen taideniekan kanssa, jonka hän tunsi euromalaisella maantiellä tapaamaksensa muukalaiseksi. Katkeruus silloista vastustajaa kohtaan heräsi hänessä nyt uudelleen. Hän loi kuvanveistäjään uhkaavan katseen, joka näkyi sanovan: "Kyllä tunnen sinut!" Mutta sitten seurasi hän Karidemoksen esimerkkiä ja alentautui kylmäkiskoiseen tervehdykseen.