Kun joku kansan kuuluisa neuvoja ja opettaja on vaipunut mananmajoille, on kansassa vaistomaisesti herännyt ajatus: kuinka tämä henkilö voi nousta viisaudessa meitä kaikkia niin paljon korkeammalle, mistä hän nämä kirkkaat oppinsa otti? Kaikilla kansoilla on vastaus tähän ollut selvää selvempi. Hän ei ole voinut syntyä samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset. Hänen syntymisessään on tapahtunut ihme. Jumala on aivan erikoisella tavalla hänet muovaillut. Jumala itse on ollut hänen isänsä.
Riemastuksella on kansa käynyt tähän aiheeseen käsiksi. Se on kehrännyt kimmeltäviä lankoja kauneimmista mielikuvan aineksista ja kutonut niistä pehmeän, untuvaisen verhon tämän suuren tapahtuman ympärille. Jumalan poika on syntynyt. Vuosikymmeniä jopa vuosisatoja mestarin kuoleman jälkeen on tätä tarustoa lisäilty ja koristeltu, haltioitunut hartaus on aina keksinyt uutta ihmettä ja ihanuutta jumalasta syntyneen suuremmaksi kunniaksi. "Ad majorem Dei gloriam", kuten latinaksi sanotaan.
Mutta jumalasta syntynyt tekee tietysti jumalan töitä! Hänelle ei mikään ole mahdotonta. Luonnonlait eivät häntä sido. Ei mikään kansa ole tyytynyt suuren miehen oppiin. Oppi ei yksistään voi tyydyttää hulmuilevaa mielikuvitusta. Se vaatii lisäksi ihmeellisiä tekoja. Vähitellen syntyy aikojen vieriessä mitä helakin kimppu ihmetöitä opin ympärille, niin helakka ja tuuhea, että oppi on tukahtumaisillaan kaikkeen tähän hempeyteen. Mielikuvituksella ei enää ole rajoja. Kaikki kansan runoilijat kehittävät aihetta, hartaus ja rakkaus luo mielikuvitukselle siivet, ja niin syntyy suurmiehen elämän ja opin ympärille romaani, tai oikeammin romaaneja, jotka kilpailevat toistensa kanssa kunnian, rakkauden ja ihailun osoituksissa.
Kansan tunteelle on tuskallista antaa jalon sankarinsa maatua maaksi muitten kuolevaisten tavoin. Kuinka jumalasta syntynyt voisi joutua ikuiseen häviöön? Ei, isänsä luokse hän pyrkii, sinne hän kuuluu, maan rakoon hän ei voi sortua. Heti kuoltuaan hän jo perii iankaikkisen elämän. Sellainen on kaikilla kansoilla sankarin elämän loppu.
Niin yleistä on tämä, ettei yksikään tarusto voi kehua siinä kohden voittavansa toisia. Novellin juoni on aina muuttumattomasti sama, jopa niin yhdenlainen, että tapahtumatkin ovat kerrotut usein melkein samoin sanoin. Jos siis yhden kansan taru on tosi, täytyy kaikkien tarujen olla tosia. Että kukin kansa pitää omansa ainoana totuutena, sen me tiedämme aikakirjoista. Että kansa on vuodattanut viljavat veret tämän oman romaaninsa sanamuodon puolesta, että se tulella ja miekalla on tyrkyttänyt omia tarujaan ja kertomuksiaan heikomman kansan uskottaviksi, sen me myöskin tiedämme. Se vain todistaa, miten rakkaiksi tällaiset hartauden ja ihailun synnyttämät taruaiheet voivat käydä suurille kansanryhmillekin.
Suurmiehen yliluonnollinen syntyminen, ihmetyöt ja kuolemattomuus ovat siis kaikkien kansojen pyhien tarujen pääasiallisin sisällys.
Seikka, joka myös pani kansojen aivot askaroitsemaan, oli kysymys, mihin ihminen joutuu kuoltuaan, häviääkö hän täydellisesti vai muuttaako hän vain majaa. Jumalat olivat kuolemattomia, niin luultiin, niihin ei ajan hammas pystynyt. Ne asuivat yläisissä taivosissa aina muuttumattomina, aina samanlaisina. Mutta ihmislapset muuttivat varjojen valtakuntaan. Kuvaukset tästä varjojen valtakunnasta olivat erilaiset eri kansoilla. Joko niissä vallitsi alituinen synkkyys tai kylmyys tai leimusi niissä ainainen tuli, aina sen mukaan, minkälainen maan-alus minkin kansan asumalla alueella oli. Tuliperäisillä mailla asuvilla oli manala kuuma. Mutta kansojen suurmiehet voivat päästä nauttimaan sitä onnea, että heidät ilman muuta koroitettiin jumalien asuinsijoille, suorastaan kirkkaisiin, valoisiin, riemua iankaikkisesti tarjoaviin taivaisiin. Toisilla kansoilla tämä onni suotiin auliimmin, toisilla kitsaammin, mutta kaikilla taivas oli palkkana jostakin kansan kunnioittamasta erinomaisesta hyveestä. Kauneutta palvovat kreikkalaiset nostivat taivaaseen yksinpä kuvankauniita nuorukaisiaan ilman sen suurempia sielullisia etuja tai ominaisuuksia. Taivaaseen noustuaan heistä tehtiin jumalia ja heitä palveltiin rinnan muitten jumalien kanssa.
Yksinpä niilläkin harvoilla kansoilla, joitten sanottiin uskovan kuolemattomuuteen, kuten esim. geeteillä, oli se käsitys vallalla, että vain harvat valitut iankaikkisen elämän perivät ja muut ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän heimoonsa tai lahkoonsa, taas joutuivat ilottomaan manalaan. Niinpä kristittyjen hirvittävä kuvaus helvetistä, jonne muka suurin osa ihmisiä joutuu, on vain laina pakanoilta. Autuas kuolemattomuus on siis kaikilla kansoilla ollut ikäänkuin iankaikkinen eläke, joka lankeaa ainoastaan muutamille valituille kansan suurmiehille. "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut", niin lausuu Kristus. Iankaikkinen kadotus odottaa ihmisten suurinta enemmistöä, vallan niinkuin kaikilla pakanoillakin on ollut yleinen käsitys. Kristityillä tämä ajatus on suorastaan dogmatisoitu; on kirkkokuntia, jotka leimaavat oman oppinsa nimityksellä: "ainoa autuaaksitekevä".
Kuolemattomuuden saavuttaa uros etupäässä ihmetöitten kautta. Pelkkä siveellinen vaellus ei kansan silmissä riitä vielä tähän kunniaan, yhtä vähän kuin ylevä oppi. Kansa ei jaksa tajuta ja arvostella tällaista ylevyyttä, mutta ihmetyöt se heti ymmärtää arvioida jumalan töiksi. Sentähden kaikki henkiset suurmiehet ovat samalla ihmeteltäviä noitia ja poppamiehiä. Omat suurmiehet tekevät temppunsa oikean Jumalan nimessä, vieraat suurmiehet taas paholaisen avulla. Omat poppamiehet ovat suurimmassa kunniassa, vieraat poltetaan, jos siihen vain on tilaisuus.
Omat jumalat ovat siis oikeita jumalia, muitten taas vääriä, pahoja ja turmiota tuottavia, joita ei saa palvella eikä kumartaa. Suvaitsevaisuus vieraita jumalia kohtaan on korkeimman kulttuurin todistus. Sellainen aika on vallinnut maailmassa silloin, kun kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli kehittynyt huippuunsa, vähän jälkeen Kristuksen syntymän. Rahvas silloin suorastaan lainaili toisiltaan jumalia, mutta kerrotaan, että sivistyneet papit nauroivat salaa sekä omille opeilleen että myöskin ehkä kaikille jumalaistaruille. Mutta eihän mikään oppi ole naurettava, joka on syntynyt kansan parhaimmista ajatuksista ja hurskaimmista tunteista.