Korkealentoinen oli se oppi, minkä kiinalainen Laotse, synt. v. 604 ennen Kristusta, kansalleen opetti. Toinen suuri kansan sankari Kungfutse, synt. 551 ennen Kristusta, oli kuuluisampi valtio-oppineena, siveyden selittäjänä, kirjailijana ja historioitsijana kuin profeettana ja uskonnon perustajana. Mutta molemmat joutuivat kansansa taruilemisen esineiksi. Ei kansa ymmärtänyt heidän oppejaan, se vaati ihmeitä heiltä, ja niin syntyi sankka pilvi pyhimystaruja, joitten alle oppi peittyi.
Laotse jätti jälkeensä kirjan nimeltä Tao-te-King = Taon kirja, johon hänen oppinsa on koottu. Ennenkuin käymme taruihin käsiksi, annettakoon muutamien otteiden puhua siitä ylevästä opista, jota kirja sisältää:
On olemassa kaikkeuden täyttävä, tositäydellinen olento, joka oli ennenkuin taivas ja maa luotiin. Hän oleilee ylhäisessä hiljaisuudessa, on iankaikkinen ja muuttumaton ja tunkee vastustamattomasti kaikkialle. Hän on maailman luoja. En hänen nimeään tunne, nimitän häntä mieluimmin Taoksi; jos minä hänelle ominaisuuden antaisin, sanoisin "Korkein Ylhäisyys". Kaikkeus häneen sulkeutuu; sellaisena hän on iankaikkinen ja siis kaikessa läsnäoleva. Ihminen on maasta syntynyt, maa taivaasta, taivas on syntynyt Taosta ja Tao on peräisin, ilman epäilystä, ainoastaan omasta itsestään. Koko luotu maailma on ainoastaan Taon emanatio, Taon ulkonainen esiintymismuoto. Henkisenä ja aineettomana olentona hän sulkee sittenkin helmaansa kaiken näkyväisen, ja hänessä ovat kaikki olennot. Iankaikkisesta iankaikkiseen ei hänen maineensa lopu, sillä häneen yhtyvät korkeimmassa täydellisyydessä Totuus, Hyvyys ja Kauneus. — Mistä minä sen saatan tietää? Minä olen saanut sen tietää häneltä itseltään, itse Taolta. Tämän hengen kautta epätäydellinen tulee täydelliseksi. Hän nostaa jälleen pystyyn sorretut, syntiä tehneet hän parantaa, heikot vahvistaa, samoin myös autiot laaksot uudestaan tekee hedelmällisiksi, maahan langenneille hän antaa elämän ja virvoituksen. Hän ei ylpeile töistään, mutta hänen tekonsa julistavat hänen kunniaansa.
* * * * *
Jos Tao-sanan asemesta käytämme omaa Jumala-sanaamme, niin nämä aatteet voidaan lukea julki kristityissä kirkoissa, ilman että kukaan huomaa niiden lähteneen kiinalaisen oppineen suusta. Mutta vaikka tämä oppi on niin syvämietteistä ja ylhäistä, on kiinalainen tarusto erittäin arkipäiväisillä aiheilla höystetty. Kiinalaisen mielikuvitus ei liitele yläilmoihin, se on enemmän kuin muitten kansojen maahan kytkettyä.
Pyhät sädekehät, gloriat.
Kaikilla todellisilla jumalilla on päänsä ympärillä sädekehä. Kun pienemmät jumalat tai pirut näkevät tämän sädekehän, lymyävät he eivätkä uskalla hievahtaakaan. Taivaanmestari Louhikäärmevuorella on vilkkaassa kanssakäymisessä kaikkien jumalien kanssa. Eräänä päivänä tuli sodanjumala Guan Di alas taivaasta samalla kuin naapuripiirin virkamies oli käymässä Taivaanmestarin luona. Taivaanmestari neuvoi miestä vetäytymään syrjään ja kätkeytymään sisähuoneisiin. Sitten hän meni ulos vastaanottamaan sodanjumalaa. Virkamies tirkisti kumminkin oven reiästä. Hän näki sodanjumalan punaiset kasvot ja viheriäisen puvun: kauhistuttavana ja kunnianarvoisena hän siinä seisoi. Äkkiä leimahti hänen päästään punainen loimu, jonka säteet tunkivat sisimmäisiin huoneisiin saakka, niin että virkamiehen toinen silmä sokeni. Hetken perästä meni sodanjumala menojaan ja Taivaanmestari lähti häntä saattamaan. Äkkiä huudahti sodanjumala hädissään: "Kungfutse tulee! Hänen päänsä sädekehä valaisee koko maailman. Ei sinnepäinkään, että minä hänelle piisaisin. Minä pujahdan tipotieheni." Samalla hän kiepsahti pilven päälle ja hävisi. Taivaanmestari kertoi sitten virkamiehelle mitä tapahtunut oli ja virkkoi vielä siihen: "Onneksi ette nähnyt sodanjumalaa kasvoista kasvoihin! Ken ei omista korkeinta siveyttä ja syvintä tietoa, hän sulaa kokoon tuon punasen sädekehän liekissä." Näin sanoen hän antoi virkamiehelle pillerin elämännestettä syödä, ja sokea silmä parani vähitellen.
Sanotaan myös, että oppineet kantavat päässään punaista sädekehää, jota pirut, ketut ja kummitukset, kun he sellaisen näkevät, pelkäävät. Olipa kerran oppinut, jolla kettu oli ystävänä. Kettu haki hänet kerran yöllä ulos ja lähti hänen kanssaan kylään kävelemään. He voivat mennä huoneisiin ja nähdä kaikki, mitä tapahtui, kenenkään heitä huomaamatta. Mutta kun kettu kaukaa eräästä rakennuksesta näki punaisen tulen tuikkivan, ei hän mennytkään sisään. Oppinut kysyi syytä tähän.
— He ovat kaikki kuuluisia oppineita, vastasi kettu. — Kuta kirkkaampi valo, sitä laajempi on heidän sivistyksensä. Minä heitä kartan enkä uskalla mennä sisään heidän luoksensa.
Silloin virkkoi mies: